— Mutta…
— Minä onnittelen todellakin.
— Mutta tämähän ei ole kerrassaan mitään!
— Kyllä ymmärrän. Katsokaa, kuningas aikoo poistua. Astukaa esiin, herra, — jatkoi hän ystävällisesti. — Nuoren miehen tulee näyttäytyä. Sitäpaitsi hänen majesteettinsa on teille suosiollinen, — lisäsi hän silmää iskien. Hänen majesteettinsa henkivartion kapteenilla oli epämiellyttävä taipumus huumoriin, ja tänä iltana hänellä oli tavallista enemmän tilaisuutta sitä näyttää.
Tignonvillellä oli liian hyvä käsitys itsestään epäilläkseen toisen tekevän pilaa, ja näin rohkaistuna hän työntäytyi piirin eturiviin. Hänen ollessaan täältä poissa morsiamensa kanssa piiri oli harventunut ja kynttilät haaraisissa jaloissaan olivat palaneet tuumaa lyhemmiksi. Mutta vaikka monet olivatkin poistuneet, olivat kuitenkin kuninkaan valituimmat ystävät jääneet sinne, ja kuningas oli vastoin seurueensa luuloa istuutunut jälleen paikalleen.
Täällä vallitsi teeskennelty iloisuus, mikä oli hyvin tavallista hovin turmeltuneessa elämässä. Kuningasta vastapäätä pelasivat erään pöydän ääressä Montpensier ja marski Cossé noppapeliä ja väittelivät, milloin huudahtaen ilosta, milloin kiroillen, joten saattoi arvata, minne päin onni kulloinkin kääntyi. Kuninkaan tuolin takana Chicot, hänen aatelissyntyinen narrinsa, nojasi hänen hartiaansa, väliin tarkastellen kortteja, väliin irvistellen kamalasti, niin että katsojat purskahtivat nauramaan. Kauvempana huoneessa, seinäkomeron pään kohdalla, istui marski Tavannes — Hannibalimme veli — matalalla tuolilla, joka oli asetettu vastapäätä työhuoneen avointa ovea.
Tästä ovesta vilahti hento silkkisukkainen jalka silloin tällöin näkyviin. Se pistäytyi esille, katosi ja ilmestyi jälleen ritarillisen marskin yrittäessä joka kerta ryöstää siltä punasamettista tohvelia, joka oli koristettu jalokivillä. Hän epäonnistui kolmasti saaden palkakseen raikuvaa naurua. Neljännellä yrityksellä hänen tuolinsa kaatui ja hän itse keikahti lattialle, mutta ei hellittänyt tohvelia, eikä ainoastaan tohvelia, vaan ei jalkaakaan. Hän veti ensiksi liehuvien silkkihameitten ja hienojen pitsien keskestä esille nilkan ja sitten kauniin jalan, piilossa olevan kaunottaren kimakasti huutaessa.
Seurue taputti käsiään osoittaen vilkkaasti mielihyväänsä, nuori nainen tunsi jalkaansa yhä vedettävän ja kirkui yhä äänekkäämmin. Kaikki, paitsi kuningas ja häntä vastapäätä istuva, kääntyivät katsomaan. Äkkiä tämä leikki loppui kesken; jäntevä käsi ilmestyi avuksi ja erotti, ja Guisen kauniit, tummat kasvot olivat hetken aikaa ovella näkyvissä. Ne katosivat heti, kun olivat ilmestyneetkin, ne olivat tuskin sekuntia näkyvissä, mutta moni ehti tuntea ne ja ihmetteli, sillä eikö nuori ruhtinas ollut kuninkaan epäsuosiossa murhayrityksestä amiraalia vastaan? Olihan hänet karkoitettu Pariisista juuri tänä aamuna ja kielletty palaamasta?
He tuijottivat vielä kaikki hämmästyksen vallassa, kun Kaarle kiivaasti, tapansa mukaan, työnsi tuoliaan taaksepäin.
— Foucauld, te olette minulle kymmenen kolikkoa velkaa! — huusi hän ihastuksissaan ja löi kätensä pöytään. — Maksakaa, ystäväiseni, maksakaa!