— Huomenna, pikku herra, huomenna! — vastasi Rochefoucauld samaan sävyyn ja nousi seisomaan.
— Huomenna! — toisti Kaarle. — Huomenna? — Hänen leukansa tutisi tätä sanoessa, ja hän katseli hurjana ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat.
— Niin, teidän majesteettinne, miksi ei huomenna? — kysyi Rochefoucauld hämmästyneenä ja kääntyi vuorostaan katsomaan ympärilleen, ja samassa hän tunsi väristystä. — Miksikä ei huomenna? — kertasi hän.
Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänelle: huoneessa oli kuolemanhiljaista. Minne hän katsoikin, kohtasi hän vakavia, kummastelevia katseita, sellaisia, joita luodaan ruumisarkussa makaavaan mieheen.
— Mikä teitä kaikkia vaivaa? — huusi hän väkinäisesti. — En todellakaan näe, mikä tässä asiassa on niin leikkisää, teidän majesteettinne.
Kuninkaalta nähtävästi puuttui voimaa vastata, ja Chicot katkaisi äänettömyyden.
— On jotakuinkin selvää, — sanoi hän raa'asti naurahtaen. — Kukko munii ja Foucauld maksaa — huomenna!
Nuoren aatelismiehen poskille kohosi puna. Hän ja gasconjelainen hovinarri olivat huonoissa väleissä.
— On olemassa eräitä velkoja, jotka maksan jo tänään, — huusi hän ylpeästi. — Ja nyt hyvästi, pikku herrani! Kun joku ei ymmärrä pilaa, on hänen aika lähteä.
Hän oli puolitiessä ovelle, kaikkien tarkastellessa häntä, kun kuningas alkoi puhua.