— Foucauld! — huusi hän oudolla, tukehtuneella äänellä. — Foucauld! — Hugenottilainen suosikki kääntyi takaisin ihmetellen. — Odottakaahan hetkinen! — jatkoi kuningas samalla väkinäisellä äänellä. — Jääkää aamuun asti — työhuoneeseeni. Nyt on jo myöhäistä. Pelataan tämä loppuyö!
— Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, — vastasi
Rochefoucauld avomielisesti. — Olen jo aivan nukuksissa.
— Te voisitte nukkua pukuhuoneessani, — väitti kuningas itsepintaisesti.
— Kiitoksia tyhjästä! — oli iloinen vastaus. — Sen vuoteen tunnen liiankin hyvin! Nukun kauvemmin ja paremmin omassani.
Kuningasta puistatti, mutta hän koetti salata sitä kohauttamalla kevyesti olkapäitään ja kääntyi poispäin.
— Se on Jumalan tahto! — mutisi hän, kasvot huulia myöten valkeina.
Rochefoucauld ei kuullut näitä sanoja. — Hyvää yötä, teidän majesteettinne, — huusi hän. — Hyvästi, pikku herrani! — Nyökäyttäen päätään ystävilleen hän jatkoi matkaansa ovelle Mergeyn ja Chamontin, kahden seurueeseensa kuuluvan aatelismiehen saattamana.
Nancay kohotti oviverhoa nöyrän näköisenä. — Suokaa anteeksi, herra kreivi, — sanoi hän, — menettekö hänen korkeutensa luo?
— Ainoastaan hetkiseksi, Nancay.
— Sallikaa minun saattaa teitä. Vartiosto on ehkä jo asettunut sinne.