— Tehkää niin, ystäväni, — vastasi Rochefoucauld. — Kas, Tignonville, tekö se olettekin?
— Olen tullut saattamaan teitä asuntoonne, — sanoi nuori mies, astellen toisen vieressä, kun oviverho oli laskeutunut heidän takanaan ja he kulkivat pitkin pylväskäytävää.
Rochefoucauld pysähtyi ja laski kätensä Tignonvillen käsivarrelle.
— Kiitoksia, poikaseni, —sanoi hän, — mutta minä menen leskiprinsessan luo, vasta myöhemmin hänen korkeutensa puheille. Voin viipyä tunnin tai ehkä enemmänkin, te ette viitsi odottaa niin kauan.
Herra de Tignonvillen ilme nolostui hullunkurisesti. — Totta puhuen, en, — sanoi hän. — En… en luule, että voin odottaa niin kauan… tänä yönä.
— No niin, tulkaa sitten huomenillalla, — vastasi Rochefoucauld hyväntahtoisesti.
— Hyvin mielelläni, — huudahti toinen sydämellisesti, ilmeisesti keventynein mielin. — Tietysti tulen, se on minulle suuri ilo. — Ja nyökäyttäen hyvää yötä toisilleen he erosivat.
Rochefoucauldin astuessa, rinnallaan Nancay ja aatelismiestensä saattamana, pitkin kaikuvaa, nyt aivan tyhjää pylväskäytävää, hyökkäsi nuorempi mies säteilevin kasvoin portaita alas siihen suureen saliin, jossa oli naisenmuotoiset pilarit. Hän ainakaan ei ollut uninen.