Historia kertoo, että ennenkuin kreivi de la Rochefoucauld jätti Louvren sinä yönä, hän sai mitä selvimpiä viittauksia siitä perikadosta, joka häntä uhkasi, ja hän sai ainakin yhden kirjallisen varoituksen, jonka hänelle toi outo, mustiin puettu mies, ja hän puolestaan ilmoitti sen Navarran kuninkaalle. Lisäksi mainitaan, että kun hän vihdoin kello yhdentoista tienoissa lähti, oli linnan piha voimakkaasti valaistu ja kolme vartiokomppaniaa, sveitsiläinen, skotlantilainen ja ranskalainen, seisoi riviin järjestettyinä alkaen suuresta etusalista sille portille asti, joka avautui kadulle. Mutta, lisää aikakirja, tämä varokeino, niin pahaa ennustavalta kuin se muutamista hänen seuralaisistaan näyttikin, tai se vakava tapa, millä portin luona paikallaan seisova Rambouillet hyvästeli erästä seurueeseen kuuluvaa aatelismiestä, ei järkyttänyt hänen ritarillista sieluaan eikä hävittänyt sen jaloa luottamusta.
Herra de Tignonville oli nuori ja vähemmän paatunut vaaroihin kuin Rochellen maaherra; jos hän olisi nähnyt näin paljon, olisi asian laita häneen nähden ehkä ollut toisin. Mutta hän lähti Louvresta tuntia aikaisemmin, jolloin palatsissa ja sen ympäristössä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vaikka se meistä näyttää synkältä tulevien tapahtumien valossa. Sitäpaitsi hän nyt ajatteli aivan muita asioita mennessään linnan pihan poikki ja oli niin syventynyt omiin mietteisiinsä, että viitatessaan kahta palvelijaansa seuraamaan itseään hän tuskin oli tietoinen siitä mitä teki eikä herännyt haaveistaan, ennenkuin oli ehtinyt Baillet-kadun kulmaukseen. Siellä kuului selvästi niiden sveitsiläisten ääniä, jotka seisoivat vahdissa vastapäätä Colignyn asuntoa Bethizy-kadun päässä. He olivat sytyttäneet nuotion rautaiseen koriin keskelle katua, ja edempänä saattoi nähdä pieniä joukkoja liikkuvan edestakaisin pystytettyjen aseittensa ympärillä.
Tignonville pysähtyi, ennenkuin joutui valopiirin sisälle, ja kääntyen palvelijoittensa puoleen kehoitti heitä menemään kotiin. — Seuraan pian itsekin, mutta minulla on ensin vielä vähän asioita, — lisäsi hän lyhyesti.
Vanhempi palvelijoista vastusteli. — Kadut eivät ole turvallisia, — sanoi hän. — Parin tunnin kuluttua viimeistään on sydänyö, ja silloin…
— Joutavia, mies, pidätkö minua lapsena? — tiuskaisi hänen herransa vihaisesti. — Minulla on miekkani ja osaan käyttää sitä. En viivy kauan. Ja muistakaapa, miehet, pitää suunne kiinni, kuuletteko?
Miehet, hänen kotiseutulaisiaan, tottelivat vastahakoisesti, aikoen hiipiä hänen jäljessään heti kun hän kääntäisi selkänsä, mutta hän aavisti heidän aikeensa ja seisoi paikallaan, kunnes he olivat sivuuttaneet nuotion eivätkä enää voineet hänen liikkeitään nähdä. Sitten hän kiirehti Baillet-kadulle, meni sen poikki päästen Boule-kadulle, sitten vielä tämänkin poikki ja kääntyi oikealle joutuen koko Pariisin läpi idästä länteen ulottuvalle Ferronerie-kadulle. Täällä hän pysähtyi Viattomain Lasten hautuumaan pitkän tumman ulkomuurin edustalle. Siellä hautojen ja kuolleen Pariisin patsaiden keskellä osti ja myi sen ajan elävä Pariisi, käveli, juorusi ja rakasteli.
Hänen ympärillään oli nähtävänä sellaista, mikä olisi tuntunut hänestä oudommalta, jos hän itse olisi ollut tutumpi tässä kaupungissa. Pohjoisessa olevilta toreilta päin, siitä kaupunginosasta, joka kahdelta puolelta rajoittui hautausmaahan, jatkui sama kumea kohina, joka tunti sitten oli kiinnittänyt neiti de Vrillacin huomiota. Taivaalla hautausmaan yläpuolella levisi heijastavaa valoa, johon ei tarvinnut kaukaa etsiä syytä, sillä ympäröivien korkeiden rakennusten jokainen akkuna ja jokainen lähistöllä oleva markkinakoju otti osaa valaistukseen. Tämä outo kirkkaus hämmästytti häntä aluksi, sillä nyt oli jo se aika, jota Pariisikin piti myöhäisenä, jolloin kunniallinen ihminen nukkui vuoteessaan, mutta kuluneella viikolla oli ollut niin paljon juhlia, naamiaisia ja kansanhuveja, jotka oli aivan äkkiä pantu toimeen kuninkaan päähänpistojen mukaan, että hän päätti tämänkin johtuvan kuninkaan oikusta ja ihmetteli hiukan, mutta ei pohtinut asiaa sen enempää.
Talojen valot eivät sopineet hänen aiheilleen, mutta hautausmaan suljetun portin vieressä, kahden kojun välillä, paloi muistolamppu pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuvan edessä. Hän poikkesi kadun yli sinne ja katsottuaan ensiksi ympärilleen ollakseen turvassa kuljeksijoilta iän veti kirjelipun poveltaan. Se oli pistetty hänen käteensä pylväskäytävässä, ennenkuin hän saattoi neidin asuntoonsa; se oli ollut hänen hallussaan vain tunnin, mutta vaikka sen sisältö oli niin lyhyt ja niin helppo muistaa, oli hän tarkasti lukenut sen jo kolmasti.
»Kultaisen Neidon viereisessä talossa, Cinq Diamantskadulla, on ovi avoinna tuntia ennen sydänyötä, jos haluaisitte jutella vielä hetken. — C. St. L.»
Hänen lukiessaan kirjettä neljännen kerran lankesi lampun valo vinosti hänen kasvoillensa. Samoin kuin hänen hienot vaatteensa näyttivät sopivan vähimmin hänelle silloin, kun hän oli torjuvinaan Nancayn syytöksiä rakkausseikkailuista, samoin hänen kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet vähemmän miellyttäviltä kuin nyt. Puna, jonka turhamaisuus nosti hänen poskilleen, itserakas hymy, joka väreili hänen huulillaan, kaikki oli omansa todistamaan, ettei hänen luonteensa ollut jaloimpia, taikka lamppu teki hänelle vääryyttä.