Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä ja piilotti sen jälleen. Hän odotti, kunnes St. Jacquesin kello ilmoitti olevan vielä tunnin sydänyöhön. Silloin hän lähti liikkeelle ja kääntyi oikealle kapeaa tietä pitkin, joka johti Lombard-kadulle. Täällä hän kulki katuojaa pitkin miekka kädessä katsellen kummallekin sivulle, sillä tämä paikka oli pahamaineinen ryöstöjen tähden, mutta vaikka hän näki montakin olentoa kurkistelemassa oviaukoissa tai johonkin käytävään johtavan kaarikatoksen alla, katosivat ne hänen lähestyessään. Tuskin kului minuuttiakaan, ennenkuin hän pääsi eteläpäähän sitä katua, jolla on tuo omituinen nimi »Viisi timanttia».
Tämä katu kuului teurastajien ahtaasti asumaan kaupunginosaan ja oli melkein heidän kuuluisan kirkkonsa varjossa. Se jatkui pohjoisempana Quimcampoix-kadun nimisenä; täällä nähtiin, mikä ei suinkaan ollut niihin aikoihin tavatonta, loistoa ja kurjuutta rinnakkain. Toisella puolella katua oli rivi upeita päätytaloja, rakennettuja Frans ensimmäisen aikana, ja niissä asui varakasta väkeä. Niitä erotti vain kadun leveys ja haiseva oja toisella puolella olevista hökkeleistä, paikkasuutarien ja makkarantekijöiden tölleistä. Nämä nojasivat muodottomiin puutaloihin, jotka kallistuen pyrkivät korkeutta kohden sortuvien kattojen ja pullistuvien räystäskourujen sekavana rykelmänä.
Tämä paikka oli Tignonvillelle outo ja yhdeksänä yönä kymmenestä hän olisi eksynyt, mutta onneksi monesta akkunasta loistavat vahakynttilät näyttivät hänelle, että hänen tarvitsi etsiä vain yhdeltä puolelta, ja sykkivin sydämin hän kulki pitkin uudempien talojen riviä innokkaasti etsien Kultaisen Neidon nimikilpeä.
Se löytyi vihdoin, ja sitten hän seisahtui hetkeksi neuvottomana. Kirjeessä sanottiin: »Kultaisen Neidon viereinen ovi», mutta ei sanottu kummalla puolella. Hän tarkasteli lähintä taloa, mutta ei nähnyt mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä johtopäätöstä, ja aikoi juuri siirtyä etäämmän oven luo, kun sattui näkemään kaksi miestä, jotka näyttivät häntä väijyvän. He koettivat piillä toisella puolella katua pölkyn takana, josta noustiin ratsun selkään. Heidän läsnäolonsa säikäytti häntä, mutta suureksi helpotuksekseen hän huomasi samassa, että etäämmän talon ovi oli auki. Se oli hiukan raollaan, joten kapea valonsäde pääsi pujahtamaan kadulle.
Hän kiirehti sinne — mitä pikemmin hän olisi sisällä, sitä parempi — työnsi oven auki ja astui sisään. Sisäpuolelle jouduttuaan hän heti koetti sulkea oven jäljessään, mutta huomasi, ettei se käynyt päinsä: ovi ei mennyt kiinni. Yritettyään hetken turhaan sitä sulkea hän jätti oven auki ja kiirehti eteenpäin kolkkoa, valaistua käytävää pitkin, jonka päässä näkyi yhtä kolkko porrasjakso. Hän seisoi hetken portaiden juurella kuunnellen siinä toivossa, että rouvan kamarineiti tulisi osoittamaan hänelle tietä. Aluksi hän kuuli ainoastaan oman hengityksensä, sitten äreä ääni yläkerrasta sai hänet säpsähtämään.
— Tänne päin, herra, — sanoi ääni. — Te olette aikainen, ette kuitenkaan liian aikainen!
Rouva siis luotti lakeijaansa! Herra de Tignonville kohautti olkapäitään, vaikka hänellehän se oli samantekevää, eihän se häntä liikuttanut. Hän astui ylös portaita, mutta tultuaan puolitiehen pysähtyi hiljaa kiroten. Kaksi miestä oli astunut sisään avoimesta ovesta, aivan samoin kuin hän itsekin, ja yhtä äänettömästi.
Mikä varomattomuus! Kuinka varomatonta jättää ovi niin, ettei sitä voinut sulkea! Hän kääntyi ja meni portaita alas heitä vastaan purren hampaansa yhteen ja käsi miekkansa kahvassa. Toinen epäluulo toisensa jälkeen pyöri hänen aivoissaan. Oliko hän saarroksissa? Oliko hän satimessa? Oliko hänellä kilpailija? Oliko tämä sattuma? Kaksi porrasta hän ehti laskeutua, kun ääni, joka oli hänelle puhunut, huusi uudelleen, mutta käskevämmin:
— Ei, herra, vaan tänne! Ettekö kuullut, mitä sanoin? Tänne päin, ja koettakaa joutua. Vähitellen tulee tungos, ja mitä useampia olemme saaneet pois tieltä, sitä parempi!
Hän huomasi nyt tehneensä erehdyksen, tulleensa väärään taloon, ja luonnollisesti hänen ensi aikeensa oli jatkaa matkaansa portaita alas ja palata kadulle. Mutta viivytyksen aikana olivat molemmat miehet ehtineet aivan hänen luokseen eivätkä nähtävästi aikoneet päästää häntä ohitseen — päinvastoin he estivät häntä.