— Huone on yläkerrassa, herra, — sanoi etumainen asiallisella äänellä ja tervehti keveästi. — Astukaa edellä, tehkää hyvin, — ja hän viittasi häntä kääntymään.
Mies ja hänen seuralaisensa olivat rotevia, julman ja raa’an näköisiä. Tignonville oli kahden vaiheilla, sitten hän kääntyi ja astui ylös portaita, mutta he olivat tuskin tulleet ylimmälle porrassiltamalle, missä miehet saattoivat päästä hänen ohitsensa, kun hän kääntyi jälleen.
— Olen luultavasti erehtynyt, — sanoi hän. — Tämä ei ole se talo, jota etsin.
— Ettekö aikonut tulla »Kultaisen Neidon» viereiseen taloon?
— Kyllä.
— Cinq Diamants-kadulle, teurastajien kaupunginosaan?
— Aivan niin.
— Silloin ette ole erehtynyt, — vastasi roteva mies varmasti. —Te olette vain tullut aikaisin. Näen, että olette asestettu. Maillard! — huusi hän henkilölle, jonka äänen Tignonville oli kuullut yläkerrasta. — Antakaa tänne valkoinen hiha ja risti herran hattua varten ja pankaa hänen nimensä luetteloon. Kas niin, alkakaa nyt! Ryhtykää nyt toimiin, mies!
— Aivan heti, herra. Kaikki on valmista.
— No älkää sitten vitkastelko, kuuletteko? Täällä on muitakin, jotka ovat tulleet aikaisin hyvän asian tähden. Tervetuloa, hyvät herrat! Tervetuloa kaikki, jotka ovat oikean uskon puolella! Kuolema kerettiläisille! »Surmaa, ei mitään armoa!» se on tämän yön tunnussana.