Nyt ei enää näyttänyt niin painavalta velvollisuus miestään kohtaan kuin niitä viattomia kohtaan, joita uhkasi verilöyly ja jotka hän olisi voinut pelastaa, velvollisuus uskonveljiä kohtaan, jotka hän oli hyljännyt, naisia ja lapsia kohtaan, joiden kuolemantuomion hän oli pysyttänyt. Nyt hän ymmärsi, ettei yhdellekään naiselle ollut sattunut jumalallisempaa tehtävää eikä raskaampaa vastuuta. Eikä pelottavampaa rangaistuksen uhkaa!
Hän vääntelehti epätoivoissaan. Mitä hän oli tehnyt? Hän saattoi kuulla ääniä kaukaa leiristä, satunnaisen huudahduksen, naurun purskahduksen. Huuto ja nauru kaikuivat hänen korvissaan katkeralta ivalta. Mihin tämä kesäleiri oli alkuna? Mihin tuo hänen miehensä suvaitsevaisuus päättyisi? Eivätkö molemmat olleet julmaa uskottelua? Vielä kaksi päivää, ja rannalla naureskelevat miehet murhaisivat ja kiduttaisivat yhtä iloisesti. Vielä vähän aikaa, ja aviomies, jota nyt huvitti olla jalomielinen, näyttäisi todellisen mielenlaatunsa. Ja tällaisten takia hän oli näytellyt pelkurin osaa, tuottanut itselleen ikuisia tunnonvaivoja, niin että tästä lähtien unissaankin kuulisi viattomien valituksia.
Tällaisten ajatusten kiduttamana hän ei kuullut läheneviä askeleita, ja vasta kun varjo osui hänen jalkainsa poikki, huomasi hän miehensä läsnäolon. Hän katsahti ylös ja tunsi vaistomaista pelkoa.
— Ah, monsieur, — änkytti hän painaen kättään rintaansa vasten, kun näki muutoksen hänen kasvoillaan. — Suokaa anteeksi! Te säikäytitte minua.
— Siltä näyttää, — vastasi kreivi seisten ja tarkastellen häntä.
— En ole vielä oikein… toipunut, — mutisi kreivitär, jolle hänen miehensä ilmeestä selvisi, että säpsähdys oli paljastanut hänen tunteensa.
Valitettavasti on haittojakin siitä, että väkisten ottaa naisen omakseen, ja muiden muassa tämä: miehen täytyy olla hyvin toivehikas luullakseen omistavansa hänen sydämensä ja ilman mustasukkaisuutta, niin ettei epäluuloja herätä heikoinkin punastuminen taikka kevyinkin sana. Hän tietää, että nainen on vastoin tahtoaan hänen, uhri eikä rakastajatar, ja jokaisen pensaikon takana tien varrella ja jokaisen naamion takana ihmistungoksessa hän luulee näkevänsä kilpailijan.
Ja lisäksi, kun on puhe naisista, kuka pysyy aina lujana? Ja kuka voi sanoa, kuinka kauan noudattaa toista tai toista suunnitelmaa? Kreivi Hannibal, luonteeltaan mitä ankarin, oli huolellisesti harkittuaan valinnut erään menettelytavan, yhä vieläkin tietäen, että jos hän siitä luopuisi, hänellä olisi vain vähän toiveita, vaikka sitä vähemmän pelättävää. Mutta tämä kreivittären juuri osoittama uskollisuus oli puhaltanut hänen sydämessään kytevän tulen hehkuvaan liekkiin, ja rouva St. Lon pilkkapuheet, joiden olisi luullut vaikuttavan kylmän veden tavoin hänen toiveisiinsa ja intohimoonsa, olivat vain yllyttäneet hänen haluaan saada tietää kaikki. Mutta sittenkään hän ehkä ei olisi puhunut nyt, jollei olisi sattunut näkemään kreivittären säikähtänyttä katsetta. Niin omituista kuin se olikin, juuri tämä katse saattoi hänet menettämään malttinsa, vaikka sen ennen kaikkea olisi pitänyt vaientaa hänet ja varoittaa, että aika ei ollut vielä tullut. Äkkiä hänen miehyytensä vei hänet harhaan.
— Te siis vieläkin pelkäätte minua? — sanoi hän käheällä, luonnottomalla äänellä. — Vihaatteko minua sen vuoksi, mitä teen, vai senkö vuoksi, mitä jätän tekemättä, rouva? Sanokaa minulle, sillä…
— En kummankaan vuoksi, — vastasi kreivitär vapisten. Kreivi Hannibal katseli häntä polttavin, intohimoisin katsein, ja tumma puna oli kohonnut otsalle asti. — En kummankaan vuoksi. Minä en vihaa teitä.