— Siis te pelkäätte minua? Siinä olen oikeassa.
— Pelkään sitä… mitä teillä on mukananne, — änkytti kreivitär seuraten äkillistä mielijohdetta ja tuskin tietäen mitä sanoi.
Kreivi Hannibal säpsähti, ja hänen ilmeensä muuttui. — Vai niin? — huudahti hän. — Todellako? Tiedättekö siis, mitä se mytty sisältää? Kuka sen on teille kertonut? Kuka, — jatkoi hän uhkaavalla äänellä, — on teille siitä puhunut? Olkaa niin hyvä ja vastatkaa.
— Herra La Tribe, — kuiskasi kreivitär. Hän ei ollut aikonut sitä sanoa — miksi hän siis tuli sanoneeksi?
Kreivi Hannibal nyökkäsi. — Minun olisi pitänyt tietää, — sanoi hän. — Epäilin sitä hyvinkin. Sitä suuremmassa kiitollisuudenvelassa olen teille kirjeiden pelastamisesta, mutta… — hän vaikeni ja naurahti tylysti — te ette sitä tehnyt rakkaudesta minuun. Senkin tiedän.
Kreivitär ei vastannut eikä kiistänyt, ja kun kreivi Hannibal oli hetken aikaa turhaan odottanut hänen vastaväitettään, tuli hänen silmiinsä julma katse.
— Madame, — sanoi hän hitaasti, — ettekö milloinkaan tule ajatelleeksi, että voitte mennä liian pitkälle siinä osassa, jota näyttelette? Ettei pahimmankaan miehen kärsivällisyys voi kestää ikuisesti?
— Minulla on lupauksenne, — vastasi kreivitär.
— Ettekä pelkää?
— Te olette luvannut, — toisti hän katsahtaen miestään uljaasti kasvoihin, ja hänen silmistään loisti hänen sukunsa rohkeus.