Nyt koveni piirre kreivi Hannibalin suun ympärillä. — Ja mitä iloa minulla on teidän lupauksestanne? — kysyi hän hiljaa. — Niin, mitä iloa?
Kreivittären kasvoja alkoi polttaa, hän loi katseensa maahan, ja hänen äänensä vapisi. — Teillä on kiitollisuuteni, — kuiskasi hän katsahtaen ylös ikäänkuin anoen sääliä. — Jumala tietää, että se teillä on.
— Jumala tietää, etten sitä tarvitse, — vastasi kreivi naurahtaen halveksivasti. — Teidän kiitollisuutenne! — matki hän töykeästi. Sitten hän oli vaiti noin minuutin ajan, joka tuntui kreivittärestä niin pitkältä, että hän alkoi ihmetellä ja vavista. — Teidän kiitollisuudestanne en välitä rahtuakaan, — sanoi hän vihdoin. — Minä tahdon rakkauttanne. Vaikka olettekin kylmä ja hugenotti, voitte kuitenkin rakastaa niinkuin muutkin naiset.
Ensi kerran kreivi nyt käytti tätä sanaa hänelle puhuessaan, ja vaikka se kuuluikin uhkaukselta ja vaikka sitä käytettiin samalla tavalla kuin mies ojentaa pistoolia, punastui kreivitär uudelleen kaulaa ja otsaa myöten. Mutta hän ei vavissut.
— En voi antaa rakkautta, — sanoi hän.
— Onko se hänen?
— On, monsieur, — vastasi kreivitär ihmetellen omaa rohkeuttaan ja hulluuttaan, — se on hänen.
— Enkä minä voi sitä saada… koskaan?
Kreivitär ravisti vavisten päätään.
— Enkö koskaan? — ja äkkiä kumartuen kreivi Hannibal tarttui hänen ranteeseensa ikäänkuin rautaisella kouralla. Hänen äänessään oli intohimoinen sävy, ja hänen silmänsä polttivat.