— Näiden ihmishenkien tähden! — huudahti kreivitär ylpeästi.
— Tahdotte antautua?
— Sen vannon, jos annatte ne minulle, — vastasi hän ojentaen käsiään. Hänen kiihkeillä kasvoillaan oli omituinen loiste. Tarkasti katsellen olisi luullut hänen olevan kiivaan mielenliikutuksen vallassa, yhä kiihtyneenä kamppailusta veneessä, ja tuskin voivan hillitä itseään.
Mutta mies, jota hän vietteli, jolla oli hänen hintansa vyössään, kääntyi poispäin, luotuaan häneen yhden ainoan tutkivan katseen, ehkä siksi, ettei uskaltanut häntä enempää katsella. Kreivi Hannibal astui kymmenkunnan askelta eteenpäin ja samoin vielä kerran, ja silloin hänen astunnassaan oli jotakin tulista ja rajua. Vihdoin hän pysähtyi kreivittären eteen.
— Teillä ei ole mitään annettavaa kirjeiden maksuksi, — sanoi hän kylmällä, kovalla äänellä. — Ei mitään, mikä ei jo olisi omaani, mihin ei minulla jo olisi oikeus, tai mitä en voisi ottaa mieleni mukaan. Minun lupaukseni? — jatkoi hän nähdessään kreivittären tahtovan keskeyttää. — Aivan oikein, rouva, se teillä on, senhän saitte. Mutta miksi minun täytyisi pitää sanani teille, joka kiusaatte minua rikkomaan sanani kuninkaalle?
Kreivitär viittasi väsyneesti. Hänen päänsä vaipui rinnalle; hän näytti huumaantuneen kreivin ylenkatseesta, siitä tavasta, kuinka hänen tarjouksensa oli otettu vastaan.
— Te pelastitte kirjeet, — jatkoi kreivi tulkiten hänen liikkeensä. — Totta kyllä, mutta kirjeet ovat minun, ja se, mitä niistä tarjootte, on myöskin minun. Teillä ei ole mitään tarjottavaa. Muuten, madame, — jatkoi hän katsellen häntä kyynillisesti, — te hämmästytätte minua. Te, jonka säädyllisyys ja hyveellisyys on niin suuri, tahtoisitte lahjoa miehenne, myydä itsenne, häväistä sitä rakkautta, josta niin paljon kerskaatte, jonka ainoastaan Jumala antaa. — Hän nauroi ivallisesti matkiessaan toisen sanoja. — Niin, ja näytettyänne kuinka halvasta olette saatavissa, te varmaankin vielä tahdotte, että kunnioittaisin teitä ja pitäisin sanani. Madame! — ja hänen äänensä muuttui hirvittäväksi, — älkää leikkikö tulella! Te pelastitte kirjeeni, se on totta, ja sen vuoksi, tällä kertaa, saatte mennä rauhassa, jos Jumala auttaa minua laskemaan teidät. Mutta älkää kiusatko minua! — kovisti hän kääntyen poispäin ja jälleen takaisin, tehden kädellään epätoivoisen liikkeen, ikäänkuin epäillen omaa hillitsemiskykyään. — Olenhan minäkin samanlainen kuin muutkin miehet. Ehkä heikompi. Ja tekö… joka lörpöttelette rakkaudesta ettekä tiedä mitä rakkaus on… voisitte rakastaa! Rakastaa!
Hän vaikeni lausuttuaan tämän sanan, ikäänkuin se olisi tukahuttanut hänet, ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Vihdoin hän kiirehti pois puoleksi tukahutettu kirous huulillaan, pysähtyi, viivytteli hetkisen ja syöksi sitten tiehensä raivoissaan. Astellessaan joen vartta hän tallasi kukkaset jalkainsa alle ja survoi heinikossa kasvavat kalpeat lemmikit.