La Tribe tunkeutui tiheikön läpi luullen Carlatin ja kreivi Hannibalin olevan aivan kintereillään eikä uskaltanut pysähtyä kuuntelemaankaan. Hän kompastui varvikossa ja leppien oksat löivät häntä kasvoihin sokaisten häntä; kerran hän kaatui pitkälleen sammalpeitteiselle kivelle ja kömpi siitä ähkien pystyyn. Mutta takaa ajettava jänis ei välitä okaista eikä kettu mudasta, jonka läpi sen täytyy ryömiä piilopaikkaansa, ja tällä hetkellä hän ei ollut muuta kuin vainottu otus. Puristaen kyynärpäitä kylkiinsä tai ojentaen käsiään työntämään oksia tieltään, miltei pakahtuvin keuhkoin ja kasvot tulipunaisina, hän hyökkäsi viidakon läpi, väliin luiskahtaen kumoon, väliin hypäten ilmaan, milloin melkein ryömien maassa, milloin puskien orjantappurapensaikon puhki. Hän juoksi yhä eteenpäin, kunnes saapui metsän laitaan, ja nähdessään edessään avoimen nurmikon, missä ei ollut suojaa tai piilopaikkaa, hän voihkaisten heittäytyi maahan. Hän kuunteli, kuinka lähellä olivat takaa-ajajat.
Ei kuulunut mitään, ei niin mitään, paitsi metsän tavallisia ääniä, häirityn mustan rastaan kiukkuista räkätystä sen lentäessä matalalla piiloon ja nurmikolta lentoon pyrähtävän kottaraisparven käheitä huutoja. Mehiläisten surina täytti ilman, ja elokuun kärpäset kuhisivat hänen hikisen otsansa ympärillä, sillä hän oli hukannut lakkinsa. Mutta hänen takanaan… ei mitään. Metsän hiljaisuus oli jo painunut hänen jäljilleen.
Hän ei vähääkään ollut äkkikauhun vallassa. Hän otaksui, että Tavannesin miehet nousivat ratsujensa selkään, ja että jos he kaartaen eri tahoilta panisivat toimeen ajometsästyksen, niin hänen täytyi joutua kiinni. Tämä ajatus sai hänet uudelleen nousemaan, vaikka hän vielä tuskin oli ehtinyt toipua hengästyksestään, ja pysytellen viidakon suojassa hän ryömi rinnettä alas joelle. Sinne päästyään hän hiljaa liukui veteen ja kumartuen rantaa alemmaksi, pää ja olkapäät pensaiden suojassa, hän kahlasi jokea alaspäin, kunnes oli lisännyt taas pari sataa askelta itsensä ja takaa-ajajiensa välille.
Sitten hän pysähtyi kuuntelemaan. Vieläkään ei kuulunut mitään, ja hän jatkoi kahlaamistaan, kunnes vesi alkoi olla syvää. Tällä kohtaa hän keksi vähän matkan päässä edempänä toisella rannalla ryhmän puita, ja arvellen, että se puoli herättäisi vähemmän epäluuloja, jos hän vain pääsisi sinne huomaamatta, hän ui joen poikki pyrkien erästä orjantappurapensasta kohti, joka kasvoi matalalla lähellä vedenrajaa. Sen suojassa hän ryömi vedestä ja madellen kuin käärme kapean ruohorannan poikki hän vihdoin seisoi puiden varjossa. Hetken hän ravisteli itseään, mutta muistaen sitten, että hän vieläkin oli kovin likellä leiriä, hän jatkoi matkaansa milloin juosten, milloin kävellen niitä kukkuloita kohden, joiden ylitse hänen seurueensa oli aamulla kulkenut.
Jonkun aikaa hän vieläkin kiirehti eteenpäin, ajatellen vain pelastustaan. Mutta kun hän oli kulkenut tunnin verran ja pako näytti onnistuvan, alkoi hänen kiitollisuuteensa sekaantua jokin katkera tunne, joka kävi hetki hetkeltä katkerammaksi. Miksi hän oli paennut ja jättänyt työnsä suorittamatta? Miksi hän oli päästänyt valloilleen kehnon pelon, kun kirjeet olivat hänen saatavissaan? Jos hän olisi viivytellyt parikin sekuntia lisää, olisi hänen tosin ollut jokseenkin mahdoton paeta, mutta mitä siitä, jos hän näinä sekunteina olisi voinut pelastaa Angersin, pelastaa uskonveljensä? Hän oli surkeasti esiintynyt pelkurina, Tavannesin pelottava ääni oli vienyt hänen miehuutensa. Hän oli pelastanut oman henkensä ja jättänyt laumansa surman suuhun, — hän, jonka Jumala oli tätä työtä varten erottanut muista monen ihmeellisen merkin avulla!
Tavallisesti häneltä ei puuttunut rohkeutta. Hän olisi kärsinyt marttyyrikuoleman vakaumuksensa tähden, mutta hänellä ei ollut sitä malttia, joka kestää äkillisen kauhun, eikä sitä kylmää järkeä, joka kuoleman uhatessa näkee kahden tienhaaran päähän. Hän ei ollut pelkuri, mutta nyt hän syytti itseään pelkuruudesta, ja katumuksen tuskassa hän heittäytyi suulleen pitkään ruohikkoon. Hänellä oli ollut koettelemuksia ja kiusauksia, mutta tähän asti hän oli ne voittanut; nyt hän oli Pietarin tavoin pettänyt Herransa.
Hän makasi siinä tunnin aikaa valitellen sieluntuskissaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti raamatunlause: »Sinä olet Pietari ja tälle kalliolle…» ja hän nousi istumaan. Pietari oli pelkuruudesta pettänyt Herransa luottamuksen, niinkuin hänkin oli tehnyt. Mutta Pietaria ei Herra ollut pitänyt kelvottomana. Eikö hänenkin laitansa voisi niin olla? Hän nousi seisomaan, ja hänen silmiinsä oli syttynyt uusi valo. Hän päätti mennä takaisin. Hän palaisi sinne, maksoi mitä maksoi, vaikka henkensä uhalla, ja ryöstäisi kirjeet. Eikä silloin pelko kreivi Hannibalia kohtaan eikä äkillisen kuoleman kauhu voisi estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Hän oli heittäytynyt pitkälleen metsäniitylle, aivan lähelle sitä polkua, jota pitkin hän oli aamulla ratsastanut. Mutta sisäinen taistelu oli niin suuresti järkyttänyt hänen mieltään, ettei hän enää muistanut, miltä puolelta oli tullut metsäaukealle, ja hän kääntyi eri puolille koettaen muistella.
Juuri silloin sattui hänen korviinsa suitsien hiljainen helinä, ja hän näki vihreiden pensaiden välistä sotavarustusten välkkyvän. He olivat siis seuranneet häntä päästen jo tänne! Tämä oli hänelle selvä merkki, että hän saisi yrittää vielä toisen kerran. Ja innoissaan hän astui esiin paikalle, mistä hänen takaa-ajajainsa täytyi hänet nähdä.
Niin hän ainakin luuli. Mutta kumminkin etumainen miehistä ratsastaen huolimattomasti toisaalle käännetyin kasvoin, säärien heiluessa, olisi mennyt ohitse mitään huomaamatta, ellei hänen hevosensa oli tarkkaavampana hypähtänyt syrjään. Silloin mies kääntyi ja tuokion aikaa he tuijottivat toisiaan hevosen pystykorvien välitse.