— Herra de Tignonville! — pääsi vihdoin papilta huudahdus.
— La Tribe!
— Tekö se todella olette?
— Hm… niinpä luulisin, — vastasi nuori mies.
Pappi kohotti silmänsä ikäänkuin kutsuakseen puut, pilvet ja linnut todistajikseen. — Nyt, — huudahti hän, — tiedän olevani valittu! Ja tiedän meidän olevan välikappaleita suorittamaan tämän työn siitä päivästä alkaen, kun kana pelasti meidät heinäkuormassa Pariisissa. Nyt tiedän kaiken olevan anteeksi annetun ja järjestetyn ja Angersin uskovaisten huomenna jäävän eloon eikä kuolevan, — ja hän astui säteilevin, mutta samalla juhlallisin kasvoin nuoren miehen jalustimen viereen.
Hetken aikaa Tignonville katseli tarkkaavasti eteensä. — Kuinka kaukana he ovat meistä edellä? — kysyi hän. Hänen äänensävynsä, tyly ja asiallinen, ei ensinkään liittynyt toisen innostukseen.
— He lepäävät noin puolen tunnin matkan päässä täältä, lautan lähellä.
Ajatteko heitä takaa?
— Koetan.
— Yksinännekö?
— En. — Nuoren miehen kasvoilla oli julma ilme hänen puhuessaan. —
Minua seuraa viisi miestä… samaa laatua kuin tekin, herra La Tribe.
Sain ne asehuoneesta, ja yksi heistä on menettänyt vaimonsa, toinen
poikansa, toiset kolme…