— Mitä he?
— Rakastettunsa, — vastasi Tignonville kuivasti ja loi pappiin omituisen katseen.
Mutta La Triben mielessä oli vain yksi asia, hän saattoi ajatella vain sitä. — Kuinka satuitte kuulemaan kirjeistä? — kysyi hän.
— Kirjeistäkö?
— Niin?
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
La Tribe tuijotti nuoreen mieheen. — Miksi siis ajatte häntä takaa? — kysyi hän.
— Miksikö? — toisti Tignonville vihasta synkkenevin kasvoin. — Vai kysytte, miksi ajamme takaa… Mutta se nimi, jonka hän aikoi lausua, tuntui tukahuttavan häntä, ja hän vaikeni.
Mutta nyt hänen miehensäkin olivat saapuneet paikalle, ja yksi heistä vastasi hänen puolestaan. — Miksikö seuraamme Hannibal de Tavannesia? — sanoi hän ankarasti. — Tehdäksemme hänelle, mitä hän on tehnyt meille. Ryöstääksemme häneltä niinkuin hän on ryöstänyt meiltä… ryöstänyt kultaa kalliimpaa. Surmataksemme hänet niinkuin hän on surmannut omaisemme, salakavalasti ja äkkiarvaamatta. Vaikkapa hänen vuoteessaan, jos vain voimme. Hänen vaimonsa sylissä, jos Jumala sen sallii. — Puhujan kasvot olivat näiden ajatusten hautomisesta ja unettomuudesta kuihtuneet, mutta hänen silmänsä leimusivat, ja hänen toverinsa murahtelivat myöntymistään.
— Onhan selvää, miksi me vainoomme häntä, — yhtyi toinen puheeseen. — Onko ainoatakaan uskolaistamme, joka ei näitä hirmutöitä kuullessaan syöksyisi pystyyn saadakseen tikarillaan puhkaista lähimmän tästä mustasta laumasta… vaikka se olisi hänen veljensä? Jos sellainen on, niin olkoon hän kirottu!