— Aamen! Aamen!
— Sillä tapaa, ainoastaan sillä tapaa, — huusi mies, joka oli ensiksi puhunut, — saamme maassamme turvaa. Ja ainoastaan silloin voivat lapsemme, pienet tyttösemme, maata turvallisina vuoteissaan.
— Aamen! Aamen!
Puhujan pää painui rintaa vasten, ja valo sammui hänen silmistään hänen lausuttuaan viimeiset sanansa. La Tribe katsoi häneen tarkkaavaisesti, sitten toisiin, viimeiseksi Tignonvilleen, jonka kasvoilla hän kuvitteli yllättäneensä heikon hymyn. Mutta kun Tignonville puhui, oli hänen äänensä kyllin vakava.
— Nyt te olette kuullut, — sanoi hän. — Soimaatteko meitä?
— En voi, — sanoi pappi, ja häntä puistatti. — En voi. — Nämä tunteet olivat jonkun aikaa olleet hänen sielunelämänsä ulkopuolella, ja vihannassa metsässä, Jumalan taivaan alla, kirkkaassa auringonpaisteessa, ne tuntuivat kiduttavilta. Sittenkään hän ei voinut moittia miehiä, jotka olivat kärsineet niinkuin nämä olivat kärsineet ja yltyneet hurjaan vimmaan, kun heille oli tehty suurin vääryys, mitä ihminen milloinkaan voi toiselle tehdä. — En uskalla, — jatkoi hän surullisesti. — Mutta Jumalan nimessä tarjoan korkeamman ja jalomman työn suoritettavaksenne.
— Emme tarvitse muuta, — mutisi Tignonville kärsimättömänä.
— Mutta monet muut tarvitsevat teitä, — vastasi La Tribe nuhtelevasti. — Te ette tiedä, että sillä miehellä, jota ajatte takaa, on kirjeitä kuninkaalta Angersin viranomaisille.
— Mitä? Onko hänellä?
— Käskien niitä toimimaan Angersissa niinkuin hänen majesteettinsa on toiminut Pariisissa.