La Tribe oli vaiti.
— Mitä te ajattelette tästä suunnitelmasta? — kysyi Tignonville.
— Se on koko ovela, — vastasi pappi.
— Eikö teillä ole muuta huomautettavaa?
— Ei mitään, ennenkuin olen saanut syödä.
— Antakaa hänelle jotakin! — sanoi Tignonville happamella äänellä. — Ja me voimme itsekin syödä samalla kertaa. Taluttakaa hevoset metsään. Ja te, Perrot, kutsukaa Tuez-les-Moines, joka on edessäpäin. La Flècheen pitäisi olla vain kahden tunnin matka. Meidän ei senvuoksi tarvitse lähteä täältä, ennenkuin aurinko on laskemaisillaan. Päivälliselle!
Hän ei kuitenkaan liene tuntenut sitä huolettomuutta, jota teeskenteli, sillä aterialla hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän loi ajoittain pappiin epäluuloisia katseita. La Tribe puolestaan pysyi ääneti, vaikka väki söikin erillään. Hän oli tosiaankin kahden vaiheilla omista tunteistaan. Vaisto ja järki olivat joutuneet hänessä ristiriitaan. Sittenkin oli yksi seikka hänelle selvä, Angersin pelastaminen, ja vähitellen jäi kaikki muu syrjemmälle. Kun ateria oli päättynyt ja Tignonville taas puhutteli häntä, oli hän valmis.
— Teidän innostuksenne näkyy laimentuneen siitä asti, kun tapasimme toisemme, — sanoi nuorempi miehistä pilkallisesti hymyillen. — Saanko nyt kysyä teiltä, näettekö suunnitelmassamme mitään varjopuolta?
— Siinä ei ole mitään vikaa.
— Jos kaitselmus toimitti meidän tiemme yhtymään, niin eikö juuri kaitselmus ole antanut minulle Perrotia, joka tuntee La Flèchen? Jos kaitselmus toi teidän tietoonne Angersin uskovaisten vaaran, niin eikö kaitselmus johtanut meitä tänne, sillä ilman meitä olisitte ollut voimaton?