La Tribe levitti kätensä.
— Omaksi edukseen! Ja siksi tahtoisitte päästää hänet vapaaksi? — huusi Tignonville raivosta miltei tukehtuneella äänellä. — Tiedättekö, että tämä mies yksin, seistessään Louvren suuressa salissa ja kuninkaankin peräytyessä, hyväksyi meikäläisten murhan? Onko hänet sittenkin vapautettava?
— Teidän käsistänne kyllä, — vastasi La Tribe tyynesti. — Te olette meidän joukossamme ainoa, joka ei saa häntä vainota. — Hän olisi vielä lisännyt jotakin, mutta Tignonville ei tahtonut kuulla.
Asehuoneen muurien sisäpuolella hautoessaan kärsimiään vääryyksiä Tignonville oli sallinut vihan tukehuttaa jalommat vaistonsa. Ollen turhamainen ja itserakas hän kuvitteli joutuvansa maailman silmissä naurettavaksi sen kurjan osan tähden, jota oli näytellyt. Ja hänen turhamaisuuteensa sattunut haava paheni, kunnes ei mikään muu olisi auttanut kuin nähdä vihollisensa joutuvan perikatoon. Viipymätön takaa-ajo, pikainen kosto, ainoastaan nämä muka voivat parantaa hänen kunniansa toverien silmissä.
Sisimmässään hän kyllä tiesi, mikä olisi hänelle paremmin sopinut. Mutta turhamaisuus on voimakas vaikutin, ja hänen omatuntonsa nuhteli vain heikosti silloinkin, kun La Tribe sitä kannatti. Hän ei tahtonut kummaltakaan kuulla enempää.
— Te olette matkustanut hänen kanssaan niin kauan, että olette mennyt hänen puolelleen! — huusi hän vimmastuneena. — Varokaa, hyvä herra, varokaa, ettemme ala pitää teitä paavilaisena! — Ja mennen miesten luo hän käski heitä satuloimaan hevoset lisäten jonkin karvaan sanan, mikä saattoi miehet luomaan pappiin kaikkea muuta kuin ystävällisiä katseita. Sitten La Tribe ei sanonut enää mitään. Mitä se olisikaan hyödyttänyt?
Mutta kun pimeys alkoi verhota vaippaansa koko tämän pienen joukon ja miesten ennustama myrsky kohista lännestä päin, paisui hänen vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan. Kesäisen salaman valossa, joka juuri alkoi välähdellä taivaalla, ei ainoastaan näkynyt leveä kimalteleva joki ja metsäinen kukkula, joiden välitse heidän tiensä kulki, vaan myöskin hänen seuralaistensa kasvot; ja nämä kasvot vuorostaan valaisivat kammottavalla tavalla sitä veristä kauheutta, jota kohti he olivat menossa. Hermostuneena ja levottomana pappi pohti tämän yrityksen eri asteita: salaista pääsyä sisään vesijohdon kautta, luukusta kömpimistä, yllätystä ja verilöylyä makuuhuoneessa. Ja liekö se johtunut siitä, että hän oli viettänyt useita päiviä uhrinsa seurassa, vai siitä, että hänen toiselle mainitsemansa syyt panivat hänet epäröimään, mutta tämä suunnitelma järkytti hänen sieluaan.
Turhaan hän vakuutti itselleen, että Tavannes oli sortaja; sittenkin hän näki juuri unestaan herätetyn miehen, jonka silmissä kuvastui uhkaavan perikadon kauhu. Ja kun ratsumies, jonka takana hän istui, osoitti hänelle erästä tuikkivaa tulta ja kuiskaten mainitsi sen vilkkuvan St. Agnesin kappelista, joka oli aivan majatalon vieressä, olisi hän voinut huudahtaa kuten parhain katolilainen: inter pontem et tontem, Domine! Niin, hän todella mutisikin jotakin sellaista. Sillä hänen edessään mies kääntyi ja kysäisi: — Mitä?
Mutta hugenotti ei selittänyt.