KUNINKAAN MAJATALOSSA.
Kreivitär nousi istumaan pimeässä huoneessaan. Puolesta päivästä alkaen hänellä oli ollut tunnonvaivoja, eikä hän enää niitä kestänyt. Hitaasti kuluva päivä, illalla tullut ukonilma ja nousevan myrskyn enteet, jotka olivat pakottaneet seurueen etsimään suojaa tästä majatalosta, kaikki tämä oli kiduttanut häntä muistuttaen, että hetket kuluivat ja että pian olisi tuo laiminlyönti korjaamaton. Kerran hän jo äkillisen mielijohteen mukaan oli koettanut korjata tätä erehdystä, mutta turhaan, ja tekemällä itsensä epäiltäväksi vain vaikeuttanut korjausta. Päivän mittaan oli kuitenkin tuntunut mahdolliselta levähtää tietoisena siitä, että oli tehnyt yrityksen, mutta nyt yöllä, kun pimeässä oli kuulevinaan pienten lasten huutoja heidän äitiensä katsellessa kauhistuneina, se oli aivan mahdotonta. Hän nousi istumaan ja kuunteli ohimosuonten jyskyttäessä.
Rouva St. Lo, joka nukkui samassa huoneessa, oli ripustanut vaipan akkunan eteen, ettei näkyisi ajoittain välähtelevää salamaa, ja niin siellä oli aivan pimeä. Vaikeampaa oli estää ukkosen kumeaa jyrinää kuulumasta, sillä yö oli painostavan kuuma ja vaipan peittämä akkuna oli auki. Vähitellen alkoi kuulua toistakin ääntä, rankkasateen rapinaa, sekaantuen tasaiseen hengitykseen, josta päättäen rouva St. Lo nukkui.
Päästyään tästä selville kreivitär huoahti ja liukui vuoteeltaan lattialle. Hän tapaili pimeässä vaippaansa, löysi ja kietoi sen yöpukunsa ympärille. Sitten hän lähti hapuillen ovelle vuoteensa äärestä, jonka pääpuoli oli akkunaa ja jalkopää ovea kohti, ja tunnusteltuaan kädellään ovea ristiin rastiin ainakin kymmenen kertaa hän vihdoin tapasi ovenrivan ja painoi sen alas. Ovi narahti hänen avatessaan, ja hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta tuo ääni ei kuulunut pitemmälle, sillä katetussa käytävässä, jossa oli kaksi akkunaa pihan puolella, kohosi ulkoapäin tulevia ääniä, sateen rapinaa ja veden solinaa räystäskouruissa ja torvissa.
Toinen akkunoista oli auki päästäen sisään sadetta ja tuulta, ja kreivittären pysähtyessä ja pidellessä ovea auki ilmavirta puhalsi hänen yltään vaipan. Hän astui nopeasti ulos ja sulki oven jälkeensä. Vasemmalla puolella oli käytävän umpinainen osa; hän kääntyi oikealle. Mutta tuskin hän oli astunut pimeässä askeleen, kun hän pysähtyi. Hänen vieressään, parin jalan päässä hänestä, oli joku liikahtanut, ja jokin oli kumahtanut niinkuin puukenkä lattiata vasten, kuuluen niin läheltä, että hän henkeään pidättäen painautui seinää vasten. Hän kuunteli. Ehkä jotkut palvelijoista olivat tehneet vuoteensa lattialle, kuten oli aivan tavallista. Ehkä joku naisista oli liikahtanut hänen takanaan siinä huoneessa, jonka seinään hän juuri painautui. Ehkä… mutta juuri hänen tätä vakuuttaessaan itselleen hän kuuli saman äänen uudelleen; se kuului hänen jalkainsa juurelta.
Onneksi leimahti nyt salama valaisten koko käytävän; se oli tyhjä. Se valaisi hänen oikealla puolellaan oviriviä, pieniä akkunoita vasemmalla ja häntä vastapäätä oven, joka eroitti heidät muusta talosta. Hän olisi saattanut kiittää Jumalaa tästä valosta ja kiittikin siitä, sillä kun salamaa heti seurannut ukkonen jyrähti hänen päänsä kohdalla vyöryen raskaasti itää kohti, astui hän rohkeasti käytävää pitkin tunnustellen kädellään ensimmäistä ovea, sitten toista ja vihdoin kolmatta.
Hän hapuili tämän ripaa ja löysi sen, mutta pysähtyi vieläkin. Kootakseen rohkeutensa hän koetti palauttaa mieleensä ne tuskanhuudot ja kauhistuneet silmät, jotka olivat ajaneet hänet tänne. Ja vaikkei tämä oikein onnistunut, tuli hänen avukseen muita ajatuksia. Kun myrsky tukahutti muut vähemmät äänet ja tuontuostakin aukaisi Jumalan lyhdyn hänen hyväkseen, eikö se osoittanut, että Herra oli hänen puolellaan ja tarpeen tullen häntä auttaisi? Tämä usko tuli varsin sopivaan aikaan, ja entistä rohkeampana hän nyt kokosi ajatuksensa. Kun jyrinä oli lakannut, avasi hän oven, pujahti sisään ja sulki jälkeensä. Hän olisi mielellään jättänyt oven raolleen päästäkseen hädän tullen paremmin pakoon, mutta avoimesta akkunasta käytävään puhaltava tuuli teki tämän varokeinon liian vaaralliseksi.
Hän astui pari askelta syvemmälle huoneeseen ja ukkosen jyrinän häipyessä etäisyyteen kurottautui eteenpäin koettaen tuskallisessa jännityksessä kuulla kreivi Hannibalin hengitystä, mutta akkuna oli auki ja sade rapisi yhä; hän ei voinut sateelta kuulla mitään ja peloissaan astui vieläkin askeleen eteenpäin. Akkunan piti olla hänen edessään ja vuoteen vasemmalla nurkassa. Mutta kummastakaan hän ei ollut varma; hänen täytyi odottaa salaman leimahdusta.
Se leimahti ja sekunnin ajaksi huone sai kirkasta valoa. Hän näki häikäisevän selvästi akkunan, matalan pyörillä liikkuvan vuoteen ja nukkujan, ja ennenkuin huone ehti uudelleen pimetä, kyyristyi hän syvään vetäen vaipan päähineen kasvoilleen. Sillä hän oli salaman valossa nähnyt kreivi Hannibalin, mutta ei nukuksissa. Kreivi oli maannut kyljellään kasvot häntä kohti, avoimin silmin tuijottaen häneen.
Taikka oliko valo pettänyt hänet? Varmaankin se oli, sillä sinä aikana, joka seurasi salamaa ennen jyrähdystä hänen vapisten kyyristyessään kreivi Hannibal ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä. Varmaankin valo oli pettänyt. Hän tunsi olevansa siitä niin varma, että rohkeni pysyä samassa asennossa, kunnes salama leimahti toisen kerran ja näytti kreivi Hannibalin nukkuvan silmät ummessa.