Silloin hän hengähti helpotuksesta ja nousi hitaasti pystyyn, mutta ei uskaltanut liikkua, ennenkuin salama leimahti kolmannen kerran ja totesi oikeaksi sen, mitä hän oli toisella kerralla nähnyt. Sitten hän ukkosen jyrähtäessä ja vyöryessä etäisyyteen hiipi vuodetta kohti, kunnes seisoi päänaluksen vieressä ja kumartuessaan kuuli nukkujan hengityksen.
Mutta voi, vaikein työ oli vielä jäljellä. Hän oli aivan varma, että kirjemytty oli päänaluksen alla. Kuinka hän löytäisi ja saisi sen sieltä esille herättämättä nukkujaa? Pelkkä kosketus voisi hänet herättää. Sittenkin hänen täytyi yrittää, vieläpä heti, jollei tahtonut palata tyhjin käsin, tuskallisin ajatuksin, jotka olivat kiduttaneet häntä koko pitkän päivän.
Hän tiesi sen, mutta viivytteli vielä hetkisen, kammoten tätä omankädenoikeutta ja kuunnellen sateen loppumatonta kohinaa. Silloin myrsky rohkaisi häntä toisen kerran. Kuinka sopivaan aikaan se olikaan puhjennut! Kuinka erinomaisesti se oli ohjannut häntä! Kuinka huono mahdollisuus hänellä olisikaan ollut ilman sitä! Ja niin hän vihdoin päättäväisesti, mutta taitavasti työnsi sormensa päänaluksen ja vuoteen väliin, painaen varovasti toiselle kädellään jälkimäistä alaspäin. Silmänräpäyksen ajan hänestä tuntui, että nukkuja pidätti hengitystään, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä. Mutta hengitys jatkui seuraavana sekuntina — jos se ensinkään oli välillä tauonnut — ja peläten salaman leimahtavan uudelleen ja ilmaisevan hänet kreiville näin likellä ja tällaisessa teossa, oka tuntui paremmin sopivan pimeässä suoritettavaksi, hän tunnusteli kädellään kauempaa ja samassa kosketti jotakin. Kun hänen sormensa osuivat myttyyn ja tarttuivat siihen nukkujan hengityksen huokuessa kuumana hänen polttavaa poskeaan vasten, silloin hän käsitti, että suurin vaara oli käden takaisin vetämisessä.
Ensimmäisellä yrityksellä nukkuja murahti jotakin, liikahti ja heitti kätensä vuoteen reunan yli. Hän luuli kreivin olevan heräämäisillään ja saattoi vaivoin pysyä paikallaan, mutta toinen ei liikahtanut enää, ja kreivitär yritti uudestaan niin varovasti, että hiki valui pitkin hänen kasvojaan ja tukka tuntui nihkeältä niskassa päähineen alla. Hitaasti, hyvin hitaasti hän veti kättään ja siinä olevaa myttyä takaisin, niin hitaasti, mutta näin pitkälle päästyään niin päättäväisesti, että kun pelätty salamanleimahdus yllätti hänet ja hän näki nukkujan ankarat, tummat kasvot, joilla oli unen salaperäinen, kaukainen ilme, aivan lähellä omiaan, ei hänen käsivartensa ainoakaan lihas liikahtanut, eikä hänen kätensä vavissut.
Se oli tehty… vihdoinkin! Äkillisen kiitollisuuden, voitonriemun ja ihastuksen vallassa hän suoristi vartalonsa. Hän käsitti, että nyt se oli tehty, ja että hän tuossa piti kädessään myttyä. Hengähtäen syvään helpotuksesta ja riemusta hän hiipi ovea kohti.
Hän tavoitti ripaa ja silloin hänestä kuului kuin nukkujan hengitys olisi muuttunut; hän pysähtyi ja kuunteli kurkottaen päätään. Mutta kaikki äänet paitsi aivan lähimmät hukkuivat sateen rapinaan, ja hän uskoi erehtyneensä, niin että kun hänen kätensä sattui ovenripaan, painoi hän sen alas, liukui varjon tavoin käytävään ja sulki oven jälkeensä.
Huoneesta päästyään hän jäi seisomaan paikalleen, ja kaikki veri tuntui pakkautuvan sydämeen. Uneksiko hän! Käytävä, jossa hän seisoi, jossa oli ollut pilkkopimeä hänen siellä hetki sitten ollessaan, oli nyt valaistu. Ainakin niin paljon valaistu, että hänen pimeään tottuneet silmänsä selvästi eroittivat käytävän toisessa päässä kolme miestä, jotka näkyivät korjaavan heitä valaisevaa lyhtyä, sillä kaksi lähintä oli juuri kumarruksissa sen kimpussa. Nämä kaksi seisoivat selin häneen, kolmannen kasvot olivat käännetyt häntä kohti, ja juuri nämä kasvot saattoivat veren pakkautumaan hänen sydämeensä. Mies oli ainoastaan vyötäisiin saakka näkyvissä. Tuijotettuaan häntä muutaman sekunnin äänettömän kauhun vallassa kreivitär näki hänen kohoavan ylemmäs ja huomasi silloin, että hän hetkeksi pysähdyttyään oli nousemassa lattialuukusta. Mitä tämä näky merkitsi, keitä miehet olivat taikka mitä heidän ilmestymisensä tiesi, näihin kysymyksiin eivät hänen aivonsa tällä hetkellä voineet vastata. Siinä oli kylliksi, että hän muisti, kuka saattoi kuulla ja mitä hänellä oli kädessä, eikä kirkaissut.
Sensijaan hän seisoi hämärässä omassa päässään käytävää tuijottaen heihin tarkasti, kunnes näki kolmannen miehen nousseen kokonaan esille, mutta lyhdyn valo häilyi miehen edessä, niin ettei voinut nähdä häntä selvästi. Tuskin oli mies päässyt ylös luukusta, kun hän jo kumartui auttamaan neljättä, jolla luukusta kömpiessään oli paljas puukko hampaissaan. Kreivitär näki silloin, että heillä oli kaikilla aseet, ja jokin salakähmäisyys heidän liikkeissään ja heidän silmiensä julma katse valon osuessa heidän synkille kasvoilleen kammotti häntä ja hyyti hänen sydämensä. Keitä he olivat ja miksi he olivat tulleet tänne? Mitä he aikoivat? Jälleen tointuessaan ja tehdessään itselleen näitä kysymyksiä hän näki neljännen miehen vuorostaan kumartuvan ja ojentavan kätensä viidennelle, mutta silloin kreivitär ei enää voinut hillitä itseään, vaan päästi huudahduksen, sillä viimeiseksi luukusta kömpinyt mies oli La Tribe! La Tribe, josta hän oli tänä aamuna eronnut!
Kreivitär oli tosin huudahtanut vain hiljaa, mutta miehet kuulivat sen kuitenkin, ja molemmat ne, jotka seisoivat selin häneen, kääntyivät niin nopeasti kuin heitä olisi pistetty. Mies, joka piteli lyhtyä, nosti sitä, ja kaikki viisi tuijottivat häneen ja hän heihin. Silloin pääsi kreivittäreltä toinen huudahdus, kovempi ja hämmästyneempi edellistä, sillä mies, joka seisoi häntä lähinnä pitäen lyhtyä korkealla, oli Tignonville, hänen rakastettunsa!
— Hyvä Jumala! — kuiskasi kreivitär. — Mitä te aiotte?