Vasta silloin Tignonville hänet tunsi. Sillä siihen asti he olivat lyhdyn valossa nähneet vain huppukauluksiseen vaippaan kietoutuneen olennon, synkän haamun, joka herätti taikauskoista pelkoa. Mutta nyt kaksi heistä tunsi hänet, ja Tignonville lähestyi häntä hitaasti ikäänkuin unessa.
Sielunelämässä on ratkaisevia hetkiä, jolloin henkiset kyvyt toimivat oikeastaan vaistomaisesti eivätkä järjen mukaan. Nuori nainen ei koskaan käsittänyt, miksi hän sillä hetkellä toimi niinkuin toimi, miksi hän ei kysynyt mitään, ei huudahtanut eikä moittinut, vaan sormi huulilla katsellen Tignonvilleä silmästä silmään laski mytyn hänen käteensä.
Tignonville otti sen häneltä yhtä koneellisesti kuin se annettiinkin, samalla kädellä, joka piteli paljastetun miekan kahvaa. Sitten hän synkin katsein ja ääneti kuten nainenkin aikoi mennä tämän ohitse. Lemmittynsä täällä tapaaminen vartioimassa sen miehen ovea, joka oli hänet ryöstänyt, kiihoitti hänen huonoimpia intohimojaan. Mutta kreivitär liikahti estämään häntä ja sulki häneltä tien. Kohottaen kättään hän osoitti lattialuukkua.
— Menkää! — kuiskasi hän ankarasti. — Te olette saanut mitä tarvitsette. Menkää!
— Ei, me emme mene! — ja Tignonville pyrki hänen ohitsensa.
— Menkää! — toisti kreivitär samalla sävyllä. — Te olette saanut mitä tahdoitte. — Hän viittasi yhä kädellään, yhä tarkaten viittä miestä silmää räpäyttämättä, ukkosen kumeasti jyrähdellen vyöryessä itää kohti ja kuuluessa hetki hetkellä etäämpää ja sydänyön sateen tulvehtiessa joka vesitorvesta ja tippuvasta räystäästä ja täyttäessä käytävän hiljaisella suhinalla. Vähitellen kreivittären katse pääsi voitolle, hänen jalompi luonteensa ja tarkoituksensa masensi Tignonvillen heikomman luonteen. Sillä hän käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja Tignonville näki, että toinen sen käsitti, ja jos hän olisi ollut siellä yksinään, olisi hän pujahtanut tiehensä sanomatta sanaakaan puolustuksekseen. Mutta eräs miehistä tunkeutui hurjan maltittomana heidän väliinsä.
— Missä hän on? — murisi hän. — Mitä tämä hyödyttää? Missä hän on? — ja Tuez-les-Moinesin verestävät silmät tarkastivat oviriviä ja hänen veitsenkahvaa pitelevät, värähtelevät kätensä ilmaisivat hänen kiihkeyttään. — Missä hän on? Missä hän on, tyttö? Sano heti, taikka…
— Sitä en sano.
— Valehtelet, — huudahti mies, näyttäen hampaitaan kuin koira. — Kyllä sinä sen sanot. Taikka tapamme sinutkin! Missä hän on?
— Sitä en teille sano, — toisti kreivitär seisten hänen edessään ylenkatseellisen pelottomana. — Jos astutte vielä askeleen, niin hälytän koko talon hereille. Vannon teille, herra de Tignonville, joka tunnette minut, että jos tämä mies ei peräydy, niin…