— Hiljaa, hupsu, — mutisi hän tylysti, kun mies vastusteli, — ja pujahtakaa alas! Jos viivymme tappaaksemme hänet, on pakomme mahdoton ja hänen hengestään on silloin liian kalliisti maksettu. Alas nyt vain, mies! — ja pappi ja hän pakottivat vastustelevan yltiöpään laskeutumaan luukusta eikä kuulunut muuta kuin milloin jokin läimäys, milloin metallin kilahdus.
La Tribe seurasi häntä kiireesti. Tignonville laskeutui viimeisenä. Juuri kun hän oli katoamassa luukusta, kohotti hän lyhtyään nähdäkseen vielä vilaukselta kreivittären. Hänen kummakseen käytävä oli tyhjä ja kreivitär jo poissa. Aivan hänen likellään oli ovi pari tuumaa raollaan, ja hän arvasi kreivittären menneen sinne ja kirosi hampaittensa välitse; tällä hetkellä hänessä heräsi viha. Mutta hän ei arvannut, kuinka täpärästi nuori nainen oli arvioinut voimansa pysyen lopulta töintuskin pystyssä, eikä sitäkään, että hänen viivähtäessään — turmiokseen, jos hän olisi sen tiennyt — ja katsoessaan pimeän huoneen raotettua ovea kreivitär makasi siellä kuin kuollut vuoteellaan. Nääntyneenä hän oli mennyt tainnoksiin, josta ei tointunut, ennenkuin aurinko oli noussut ja vaeltanut lähes neljännen osan taivaankantta.
Oli vielä eräs seikka, jota Tignonville ei sattunut huomaamaan; muutoin hän olisi kiirehtinyt. Ennenkuin lyhdyn keltainen valo oli hävinnyt käytävän katosta, avautui luukusta kauimpana oleva ovi. Eräs mies hiipi käytävään varpaisillaan, ja hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ihmeellisesti heltyneet, mutta pimeys peitti hänet pian. Mies seisoi hetken kuunnellen. Sitten kuullessaan alhaalla liikkuvien miesten huudahtavan säikähdyksestä hän havahtui äkilliseen toimintaan. Vääntäen avaimella viereisen oven auki, joka johti muun talon yhteyteen, hän katosi siitä. Sekuntia myöhemmin kuului pihalta kimakka vihellys, joka herätti ja nosti jalkeille kymmenkunnan nukkujaa. Tuokiota myöhemmin pihalla oli sekaista äänten sorinaa, jonka yli kaikui yhden kirkas ja käskevä ääni. Hämmästyksestä kirkaisten majatalo heräsi.
XXV.
VERTAVUOTAVAN SYDÄMEN VELJESKUNTA.
— Mutta miksi? — kysyi rouva St. Lo kädet puuskassa, — mutta miksi jäisimme tähän vaivaiseen paikkaan koko päiväksi ja yöksi, kun kestää vain kuusi tuntia ratsastaa Angersiin?
— Siksi, — vastasi Tavannes kylmästi, kävellessään serkkunsa kanssa majatalon portin edustalla, — että kreivitär ei voi hyvin ja vuorokauden lepo varmaankin virkistää häntä.
— Hän nukkui erinomaisesti. Siitä olen varma.
Kreivi kohautti olkapäitään.
— Hän ei tänä aamuna edes nostanut päätään, vaikka palvelijani kirkui viereisessä huoneessa: Murha! Ja… taivaan nimessä! — jatkoi rouva St. Lo äkillisen keskeytyksen jälkeen ja varjostaen silmiään kädellään, — mikä tuolta tulee? Hautajaissaattoko? Vai pyhiinvaelluskulkue? Jos kaikki papit täällä päin ovat yhtä mustia, niin ei ole ensinkään kumma, että herra Rabelais riitaantui heidän kanssaan.