Majatalo oli kaupungin vallien ulkopuolella niiden mukavuudeksi, jotka halusivat matkustaa aikaisin, ehkä hiukan senkin vuoksi, että ruoka ja rehu olivat halvempia eikä viinistä tarvinnut maksaa veroa kaupungille. Majatalon edessä oli neljän valtatien risteys, ja itäisimmällä niistä läheni juhlallinen saattue, joka oli jo kiinnittänyt rouva St. Lon huomiota. Aluksi kreivi Hannibalkin otaksui samoin kuin hänen serkkunsa, että siinä saatettiin hautaan jonkun ylhäisen henkilön ruumista, sillä saattueessa oli etupäässä pappeja ja heidän vertaisiaan ratsastaen aaseilla, enimmäkseen mustiin puettuja. Pieni lippu, joka liehui heidän yläpuolellaan, oli myöskin musta, mutta vaakunan paikalla oli siinä vertavuotavan sydämen kuva. Mutta katsoessaan tarkemmin he eivät nähneet paareja eikä kantovuodetta, ja seurueen lähestyessä kävi ilmi, että he kaikki olivat jollakin tapaa asestettuja, joko he sitten olivat pappeja tai maallikoita.
Äkkiä rouva St. Lo alkoi taputtaa käsiään ja ilmoitti suuresti hämmästyneenä tuntevansa heidät. — Kas, siellähän on isä Boucher, St. Benoistin pappi! — sanoi hän, —ja isä Pezelay St. Magloiresta. On siellä kolmaskin, jonka tunnen, mutta en muista hänen nimeään. Ne ovat Pariisin pappeja. Niitä ne ovat. Mutta mitähän he täällä tekevät? Luuletteko, että he ovat toivioretkellä?
— Kyllä, verisellä toivioretkellä, — vastasi kreivi Hannibal tuimasti. Ja kääntyessään häneen päin nähdäkseen, mikä häntä suututti, rouva St. Lo näki kreivin silmissä katseen, joka ennusti myrskyä. Mutta ennenkuin hän ehti mitään kysyä, oli tämä synkkä seurue, joka aluksi oli häämöittänyt vain mustana, paahtavassa kesäaamun auringonpaisteessa liikkuvana pilkkuna, ehtinyt jo melkein heidän kohdalleen. Kreivi Hannibal jätti seuralaisensa astuen esille ja pysäytti kulkueen nostamalla kättään.
— Kuka on teidän johtajanne? — kysyi hän ylpeästi.
— Minä olen johtaja, — vastasi lihava, komeapukuinen pappi, jonka pienet, ilkeämieliset silmät olivat ristiriidassa kellahtavien kasvojen typerän ilmeen kanssa. — Luvallanne sanoen, herra de Tavannes, minä se olen.
— Ja luvallanne sanoen, — pilkkasi Tavannes, — te olette…
— Angersin piispan viransijainen ja päädiakoni, St. Germainin Pienempien Veljien luostarin esimies, herra kreivi. Olen myöskin Angersin hiippakunnan tarkastaja, — jatkoi tämä arvohenkilö pudistaen poskiaan, — sekä Saumurin varamaaherran kappalainen ja hänen halpa veljensä, joka…
— Tuopa on soma ja hyvin kirjailtu hansikas, — keskeytti Tavannes halveksivasti. — Tuo käsi, jonka tuolla näen. — Hän osoitti isä Pezelaytä, jonka laiha käsi oli pinnaltaan kuin pergamenttia ja joka hieman punastuen ei ollut kuulevinaan tätä pilkkaa. — Oletteko matkalla Angersiin? — jatkoi kreivi Hannibal. — Mitä varten, herra esimies?
— Hänen armonsa, piispa, on poissa, ja hänen poissaollessaan…
— Menette yllyttämään hänen kaupunkiaan eripuraisuuteen. Ette te, — ja hän kääntyi ylenkatseellisesti esimiehestä seurueen kolmannen päähenkilön puoleen, — vaan te. Tehän olette se pappi, joka sai roskajoukon liikkeelle viime pyhäinpäivänä.