— Minä julistan Sen tahtoa, joka minut lähetti, — vastasi tämä kolmas pappi, jonka hautova ilme ja eloton, verhottu katse eivät suoneet aavistaakaan, että hän oli Pariisissa kuuluisa hurjan kaunopuheisista saarnoistaan.
— Siinä tapauksessa hänen käskynsä ovat vain: murhaa ja polta! — tiuskasi Tavannes, ja välittämättä siitä kauhistuneesta hämmästyksestä, jota tällainen puhe, miltei jumalanpilkka, herätti pappismiehissä, hän kääntyi isä Pezelayn puoleen. — Ja te! Teidätkin minä tunnen, ja te tunnette minut. Ja pankaa mieleenne tämä varoitus: kääntykää takaisin, tai muutoin teitä kohtaa pahempi onnettomuus kuin isku päähän — teillähän näkyy vielä olevan merkki jäljellä. Ellen erehdy, olette juuri te houkutellut tälle retkelle nämä kunnon ihmiset, jotka ehkä eivät tunne minua, mutta te tunnette ja voitte heille sanoa. Jos he välttämättä pyrkivät Angersiin, niin menkööt. Mutta jos minä sinne tultuani tapaan epäjärjestystä, niin hirtätän erään henkilön jokseenkin korkealle. Älkää rypistäkö minulle nokkaanne, pappi! — Kreivi Hannibal ei voinut olla lisäämättä tätä viimeistä huomautusta, sillä isä Pezelayn silmät suorastaan leimusivat vihasta. — Niin, erään henkilön, eikä hänen paljas päälakensa silloin pelasta hänen ilmatorveansa kiristyksestä!
Pappien seuralaiset alkoivat jupista närkästyneinä, ja muutamat näyttivät juuri vetävän miekkansa tupesta. Mutta kreivi Hannibal ei pannut heihin mitään huomiota, vaan oli jo pyörähtänyt kantapäällään, kun isä Pezelay kannustaen aasiaan pari askelta eteenpäin ja siepaten eräältä kirkonpalvelijalta raskaan vaskiristin kohotti sen korkealle ilmaan vaatien Tavannesia pysähtymään, ja hänen äänessään oli sama sävy, joka niin usein ennen oli innostanut St. Magloiren uskonkiihkoista seurakuntaa.
— Odottakaa, herra kreivi! — huusi hän. — Ja kuulkaa tämä varoitus. Pysähtykää, te huoleton herjaaja, jonka kasvot ovat kylmät kuin rauta ja sydän kova kuin kivi taivasta ja pyhää kirkkoa vastaan! Seiskää ja kuulkaa! Herran viha on kääntynyt tätä kaupunkia, juuri Angersia vastaan epäuskon tähden. Sen paikka on jääpä autioksi, ja sen lapset paiskataan kiviä vasten. Voi teitä sentähden, jos vastustatte tai keskeytätte, mitä on käsketty! Sillä silloin te hukutte niinkuin Saul. Kirous kohtaa teitä viipymättä, ja teidän päivänne päättyvät kesken. Teidän huoneessanne asuvan kananealaisen naisen tähden ja sydämenne ajatusten tähden on paikkanne annettu toiselle. Niin, se miekka, joka teidät lävistää, on jo sivallettu.
— Luultavampaa on, että halkaisette kuulokalvoni, — vastasi Hannibal jyrkästi. — Ja pankaa mieleenne: Saarnatkaa niin paljon kuin haluatte täällä! Mutta jos hiiskutte sanankin Angersissa, niin tukin suunne sellaisella tavalla, joka ei teitä miellytä, vaikka olisitte kahdesti ajellut päänne! Jos siis kielenne on teille kallis, isä, niin… Vai niin, te pudistatte tomun jaloistanne? Hyvä on, jatkakaa matkaanne! Ehkäpä se on parasta.
Hän jäi katselemaan kulkueen menoa eteenpäin liehuvine lippuineen, eikä häntä häirinnyt heidän vihainen ilmeensä tai härnäävästi taivasta kohden nostettu risti tai sekään, että toinen kirkon palvelija toisensa jälkeen kääntyi katsomaan ja kohottaen kätensä kutsui taivaantulta polttamaan herjaajan. Kun jono sivuutti suuret vesialtaat ja majatalon avoimen porttikäytävän, lankesi sinne kokoontunut miesjoukko polvilleen. Ja vastaukseksi siihen papit kohottivat lippunsa korkeammalle ja alkoivat veisata: »Pelasta minut, Herra!» Sävel kaikui milloin kostonhimoisena, milloin täynnä epätoivoa, milloin taas kohisten uhkaavana kulkueen hitaasti loitotessa Angersia ja Loirea kohti.
Äkkiä rouva St. Lo kosketti kreivin hihaa. — Nyt olen saanut kyltikseni, — huusi hän kiivaasti. — Teidän kanssanne en matkusta pitemmälle.
— Kuinka niin?
— En pitemmälle, — toisti hän kalpeana ja väristen. — Paljon kiitoksia, serkku, mutta tässä tiemme eroavat. En tule Angersiin, minä olen saanut kyllikseni kauhuista. Kerään väkeni ja lähden Toursin kautta ja itäistä tietä tätini luo. Aavistan kyllä, mitä on tulossa. Teitä kohtaa turmio vasaran ja alasimen välissä.
— Vai niin.