— Te pelaatte liian ylimielistä peliä, — jatkoi rouva St. Lo värähtelevin huulin. — Antakaa tyttö takaisin sulhaselleen ja lähettäkää hänet väkineen pois. Ja peskää kätenne hänestä ja kaikesta, mitä häneen tulee. Sillä muuten saatte nähdä hänen kaatuvan ja itsekin kaadutte hänen rinnalleen! Kuulkaa neuvoani ja antakaa hänet takaisin Tignonvillelle!
— Vaimoniko?
— Vaimonneko? — toisti rouva, ja vaikka hän olikin luonteeltaan heikko ja päättämätön, aina toimien hetken tunnelman mukaan, oli hän kuitenkin tällä kertaa hyvin vakava. Hän viittasi juuri näkyvistä häviävää kulkuetta kohti. — Onko sellaista sidettä, jota nuo eivät voi päästää? Onko ihmistä, joka pelastuu, kun he ovat tuominneet? Pelastuiko amiraali? Tai Rochefoucauld? Taikka ennen rouva de Luns? Vakuutan teille, että he menevät yllyttämään Angersia teitä vastaan, ja minä aavistan myöskin, miten silloin käy. Hän sortuu siihen ja te hänen mukanaan. Vaimonneko? Mokoma vaimo, jonka ovelta viime yönä vangitsitte hänen rakastettunsa!
— Myöskin teidän oveltanne, — vastasi kreivi rauhallisesti, ivasta välittämättä.
Mutta rouva St. Lo ei ollut kuulevinaan. — Olenhan varoittanut teitä, — huusi hän. — Mutta te ette uskonut. Kerroin teille, että Tignonville seurasi meitä. Ja nyt varoitan teitä uudestaan: te olette vasaran ja alasimen välissä, herra kreivi! Jollei Tignonville murhaa teitä vuoteessanne…
— Hänhän on minun vallassani.
— Niin pyhä kirkko syöksyy päällenne ja murskaa teidät. Minä puolestani olen nähnyt kyllikseni ja enemmänkin. Minä matkustan Toursiin itäistä tietä pitkin.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään. — Kuten haluatte, — sanoi hän.
Rouva St. Lo kiirehti tyytymättömänä hänen luotaan. Hän ei voinut käsittää miestä, joka pelasi uhkapeliä tällaisessa asemassa. Tämä peli oli hänestä liian hienoa, sen vaarat liian ilmeiset ja voitto kovin pieni. Sitäpaitsi hänessä oli naisellinen pelko kirkkoa kohtaan, naisen usko, että kuollut käsi voi rangaista.
Puolessa tunnissa hän oli jaellut määräyksensä, ja kahden tunnin päästä hänen väkensä oli koolla. Sitten hän lähti matkalle itäistä tietä pitkin; palvelijain joukossa oli kolme Tavannesin ratsumiestä saattamassa heitä kappaleen matkaa. Kreivi Hannibal katseli heidän lähtöään, ja nähdessään, että Bigot ratsasti Suzannen aasin vieressä, hän hymyili. Ja kun hän sitten kääntyi poispäin, tapahtui jotakin, mikä oli hänelle sangen harvinaista… hän nauroi ääneen.