Kreivi Hannibal: Historiallinen romaani Ranskan hovista

by Stanley John Weyman

Tämä nauru oli ilmauksena yhtä harvinaisesta mielentilasta. Tuskin kukaan oli nähnyt hänen silmiensä säteilevän, niinkuin ne nyt säteilivät, hänen kävellessään edestakaisin majatalon edustalla. Miehet tarkastelivat häntä ihmetellen eivätkä pitäneet siitä ensinkään, sillä muutamat olivat sattuneet kuulemaan kreivin riidan pappien kanssa ja kertoneet siitä muillekin, jolloin he pudistivat päätään. Se mies, joka oli kärventänyt paavin partaa ja kutittanut kardinaaleja leuan alta, oli jo vanha, eikä rohkeinkaan muista halunnut taistella sellaisten kanssa, joiden aseet eivät olleet tästä maailmasta.

Mutta vaikka he eivät siitä tietäneetkään, oli kreivi Hannibalilla pätevät syyt iloonsa. Hän ei iloinnut siksi, että aavisti vaaran uhkaavan, vaikka hän tosin mielellään menikin vaaraan; eikä siksi, ei ainakaan yksinomaan, vaikka ehkä osaksi, että se nainen, jonka rakkautta hän kaipasi, oli sinä yönä seissyt hänen ja kuoleman välillä. Ei hän myöskään iloinnut siksi, vaikka ehkä hiukan siitäkin, että tämä nainen oli todistanut hänen vaalinsa oikeaksi tuolla menettelyllään, jollaista ahdasmielinen mies olisi surkutellut, mutta jota voimakas mies ihaili. Ei, vaan hän iloitsi etupäässä siksi, että yölliset tapahtumat olivat antaneet hänen käsiinsä kaksi asetta, ja näillä hän uskoi voivansa valloittaa takaisin kaiken kadottamansa alueen, — sen, jonka oli menettänyt äkillisen päähänpiston takia poiketessaan alusta saakka noudattamaltaan polulta.

Näitä aseita olivat Tignonville, jonka nousuvesi oli vanginnut rotan satimeen, ja myös se, että kreivitär oli varastanut hänen päänalaisensa alta kallisarvoisen kirjemytyn. Hän tiesi sen, sillä maatessaan hän oli tuntenut kreivittären hengityksen poskellaan, hänen kätensä päänalaisensa alla ja samalla miltei ylivoimaista kiusausta kiskaista hänet äkkiä syliinsä. Hän oli maannut hiljaa ja sallinut toisen poistua huoneesta rauhassa niinkuin oli tullutkin. Ja palkkioksi siitä hänellä nyt oli se tietoisuus, että vaikka toinen oli ryöstänyt häneltä, ei hän ollut ryöstänyt itselleen, ja että kun hänen henkensä oli ollut vaarassa, ei toinen ollut epäillyt panna omaansa alttiiksi hänen puolestaan.

Tullessaan tähän johtopäätökseen hän värisi. Miten vähällä hän oli ollut tuomita tätä naista väärin! Ellei hän olisi maannut hiljaa ja odottanut, ellei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän luullut kreivittären olevan salaa liitossa entisen sulhasensa ja niiden kanssa, jotka aikoivat hänet murhata. Hän olisi joko varoituksetta saanut surmansa, taikka jos hän olisi pelastunut, olisi hän ehkä yllättänyt kreivittären ja Tignonvillen yhdessä ja silloin kaikiksi ajoiksi menettänyt uskonsa jaloon naiseen.

Tästä vaarasta hän oli pelastunut. Ja lisäksi saanut käsiinsä aseet, joista jo olemme puhuneet. Nyt hän tunsi pitävänsä kreivitärtä vallassaan ja aivan huumaantui. Jos hän käyttäisi näitä aseita parhaiten, jos hän ulottaisi jalomielisyyttä mahdollisimman pitkälle, niin hänen vaimonsa sydämen linnoitus lopultakin antautuisi!

Hänellä oli tällaiselle luonteelle ja miehuudelle ominainen vika, nimittäin halu toimia tulisesti. Hän tiesi, että yöllinen tapahtuma saattaisi hänet sellaisiin vaikeuksiin, joita kirjeiden anastaja ei ollut aavistanutkaan. Jos papit yllyttäisivät Angersin katolilaisia, jos hänen saapuessaan Angersiin miehet verilöylyä varten hiotuin miekoin odottaisivat hänen antavan siihen merkin eikä hän antaisikaan, silloin tulisi sellaisia vaikeuksia, joista Hannibal de Tavannes oikein riemuitsi. Ikivanhan tuomiokirkon ympärillä ja Angevinin linnan mustien muurien suojassa tapahtuisi sellaisia yhteentörmäyksiä, jotka veisivät tavalliselta mieheltä kaiken rohkeuden.

Ja juuri silloin, tilanteen ollessa uhkaavimmillaan, hän ilmaisisi tietonsa. Anteeksianto näyttäisi silloin mahdottomalta, mutta hän antaisi anteeksi. Turmion hyökyaaltojen, joiden padot kreivitär oli avannut, kohistessa heidän ympärillään hän sanoisi miehelle, joka oli väijynyt hänen henkeään: »Mene!» Ja naiselle hän sanoisi: »Minä tiedän ja annan anteeksi!» Tämä, vain tämä olisi arvokas loppu sille menettelylle, jota hän oli päättänyt alusta alkaen noudattaa, vaikkei ollut voinut toivoakaan jatkavansa sitä perille asti näin loistavasti, kuin se nyt huikaisi häntä.

XXVI.

PAHAA TUULTA.

Seuraavana päivänä tämä harvinainen ja omituinen, yhä kestävä iloisuus aluksi hämmästytti, mutta sitten kauhistutti kreivitärtä. Kreivi oli epäilemättä huomannut kirjeiden kadonneen, sen mytyn, josta niin paljon riippui ja jonka tärkeydestä hän oli huomauttanut. Mutta jos hän kerran oli huomannut varkauden, miksi hän ei puhunut siitä mitään? Miksi hän ei hälyttänyt, ei etsinyt, ei kysellyt eikä hakenut? Miksi hän ei antanut hänelle tätä mahdollisuutta kertoa totuutta, sillä ilman kreivin aloitetta ei hänelläkään ollut rohkeutta puuttua asiaan.