Mutta ennen kaikkea, mikä oli tuon oudon riemun lähde? Mitä merkitsivät nuo laulunpätkät, joita hän toisinaan hyräili ja jotka ainoastaan kreivittären hämmästynyt katse vaiensi? Hänen ratsuunsakin tarttui isännän iloisuus, sillä se tepasteli korskuen isäntänsä viskellessä ratsupiiskaansa ilmaan ja siepatessa sen jälleen kiinni.
Miksi hän nyt oli irtaantunut synkkämielisyydestään ja ratsasti kuin nuorin heidän joukossaan, juuri nyt, kun häntä oli kohdannut näin suuri vastoinkäyminen, kun häneltä oli ryöstetty se, mistä hänen täytyisi tehdä tiliä? Hän ihmetteli itsekseen, mitä miehet tuosta ajattelivat, ja tarkatessaan heitä hän huomasi heidän tuijottavan kreiviin, pitävän häntä salaa silmällä ja kuiskailevan keskenään. Mitähän he ajattelivat? Hän ei käsittänyt, ja vähitellen alkoi niin hirvittävä kauhu kouristaa hänen sydäntään, ettei väkivaltaisinkaan kohtelu olisi voinut sellaista herättää.
Lähes vuorokauden lepo oli virkistänyt häntä yön tapahtumia seuranneesta uupumuksesta; kuitenkin hänen jäsenensä olivat vapisseet hänen noustessaan aamulla satulaan. Mutta varhaisen kesäaamun viileä raikkaus, ympäröivä vihannuus ja mutkitteleva Loire, jonka rantaa pitkin he ratsastivat, elähyttivät häntä. Jos kreivi nyt olisi ollut synkän näköinen, näyttänyt vain hautovan uhkaavia ajatuksia taikka tarkastellut epäluuloisin katsein, olisi kreivitär silloin rohjennut lähestyä häntä ja kohta kertoa hänelle totuuden.
Mutta tässä uudessa mielentilassa piili jotakin outoa. Jos hän ensinkään oli siitä perillä, tuntui se ennustavan jotakin eriskummaista, kaameaa kostoa, joka oli kreivin rajun, ivallisen luonteen mukaista. Kreivittären rohkeus lamaantui kokonaan; punakin alkoi vähitellen paeta hänen poskiltaan. Ja hän tiesi, että kreivin tarvitsi vain katsoa häneen huomatakseen hänen syyllisyytensä, joka ilmeni kasvoista, pelokkaasta käytöksestä ja silmistä, näiden milloin etsiessä Tavannesia, milloin taas välttäessä. Ja pitäen varmana, että kreivi sen huomasi ja tiesi totuuden, hän kuvitteli hänen nuolevan huuliaan ikäänkuin kissa, joka leikkii hiirellä, ja salaa nauttivan toisen kauhusta ja hämmennyksestä.
Ja kuitenkin tämä päivä ja tie oli omiaan herättämään hilpeää mieltä. Toisella puolen viinitarhat peittivät lämpöisiä, punervia rinteitä, kohoten laaksosta porrasmaisesti luostarin valkoisia rakennuksia kohti; toisella taas kiemurteli virta vihannan tasangon läpi, jonka polvenkorkuisessa ruohikossa villisilmäiset puolialastomat pojat paimensivat mustaa karjaa. Väliin Loire katosi matkailijain näkyvistä, ja ratsastettuaan erästä rinnettä ylös he saapuivat pyökkimetsien hämäriin holvikäytäviin, missä viime vuoden lehdet peittivät maata syvinä, kahisevina kinoksina. Heidän päästessään ulos metsästä johti tie jälleen alaspäin, ja kääntyen syrjään seurue pujotteli kapeaa polkua pitkin erään vanhan kaupungin ruskeiden, hammasreunaisten muurien juurella. Ampuma-aukoista tarkkasivat heitä joidenkuiden osaksi uneliaat, osaksi epäluuloiset kasvot heidän siinä matkatessaan alhaalla paahtavassa kuumuudessa. Sitten he jälleen saapuivat joen rannalle, missä likainen erakko istui kerjäämässä rantapenkereeseen kaivamansa luolan suulla, ja vastaisella rannalla kutsui luostarin kello nukuttavan hitaasti kello kolmen messuun.
Eikä kreivi vieläkään puhunut, ja hänen salaperäisen iloisuutensa pelottamana oli kreivitärkin vaiti, vaikka syyttikin itseään raukkamaisuudesta. Kreivi toivoi heidän ehtivän Angersiin ennen yötä, ja nuori nainen ihmetteli kauhu mielessä, mitä siellä tulisi tapahtumaan. Mitä suunnitelmia kreivillä oli häneen nähden? Millä tavalla hän aikoi rangaista? Vaikka hän olikin rohkea, oli hän kuitenkin nainen, ja hänellä oli naisen hermot, ja pelko ja ennakkoarvailu kiihdytti niitä. Pahinta oli kuitenkin kreivi Hannibalin vaikeneminen, joka kaiketi ennusti pahempaa kuin mitkään sanat!
Sitten hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Olikohan kreivillä toisiakin kirjeitä? Jos hänen käytöstään saattoi ensinkään selittää, oli tämä ainoa selitys. Ehkä hänellä oli muitakin alkuperäisiä kirjeitä tai ehkä jäljennöksiä, niin ettei hän ollutkaan mitään kadottanut, vaan ainoastaan saanut täten oikeuden kiusata ja kiduttaa, herjata ja halveksia?
Tämä ajatus oli niin tuskallinen, että se saattoi hänet äkkiä ilmaisemaan itsensä. He ratsastivat juuri leveää, tomuista tietä pitkin kivitetyn maantien rinnalla, joka oli luotu niin korkeaksi, etteivät syystulvat siihen ulottuneet. Hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen.
— Teillä on toisiakin kirjeitä! — huudahti hän. — Niin, toisiakin kirjeitä! — Ja unohtaen hetkeksi pelkonsa hän katsoi kreiviä silmiin tutkivasti.
Kreivi Hannibal katsahti häneen, ja suun ympärillä kävi piirre tuimemmaksi. — Mitä tarkoitatte, madame? — kysyi hän.