— Ettekö usko minua?
— En, — vastasi kreivi ja lisäsi äänellä, joka värisytti kreivitärtä: —
Jos uskoisinkin, niin rankaisisin häntä sittenkin!
Nyt nuori nainen oli masentunut, mutta kreivi tahtoi masentaa häntä vieläkin, jos suinkin mahdollista. Hän tahtoi nähdä, eikö kreivittären panssarissa ollut mitään heikkoa kohtaa. Hän tahtoi kiusata häntä nyt hiukan, koska kuitenkin lopuksi piti vapauttaa. — Vakuutan teille, madame, — jatkoi hän tylyimmällä äänellään, — että olen jo kyllästynyt lemmittyynne. Hän on liian usein osunut tielleni. Te olette vaimoni, ja minä olen miehenne. Päivän tai parin päästä tulee tästä ilveilystä loppu ja hänestä myös.
— Hän ei ottanut niitä, — valitti kreivitär, ja hänen päänsä vaipui alemmas rintaa vasten. — Hän ei ottanut niitä. Armahtakaa häntä!
— Ne ovat ainakin poissa, madame! — vastasi Tavannes. — Te olette ehkä ottaneet ne yhdessä, mutta kun en halua, että te saatte maksaa, niin täytyy hänen maksaa niiden hinta.
Ellei tieto siitä, että Tignonville oli joutunut hänen miehensä käsiin, olisi jo sinänsä ollut kreivittärelle kyllin musertava, niin oli ainakin kreivi Hannibalin äänellä tämä vaikutus. Tavannesin paatumus vaikutti hallayön tavoin uuden elämän oraaseen, joka oli alkanut versoa Pariisin kamalien päivien jälkeen ja ylläpitänyt nuorta mieltä raskaan taakan alla, kun Angersia uhkaava vaara painoi hänen hartioitaan, ja tämä nuori taimi kuihtui ja kuoli tylyn jalan tallaamana. Ylpeys, joka oli kreivitärtä tukenut, herättänyt kreivissä ihailua ja kunnioitusta, sekin masentui kokonaan kuten hän itsekin kallistuneena hevosen kaulaa vasten ja katkerasti itkien. Hän antautui kokonaan surunsa valtaan, niinkuin kerran ennen Pariisissa yläkerroksen huoneessa.
Kreivi Hannibal katseli tätä surkeutta. Hän oli tahtonut masentaa ja päässyt tahtonsa perille eikä kuitenkaan tuntenut tyydytystä. Hän oli nöyryyttänyt toista niin suuresti, että nyt olisi jalomielisyydellä varmaankin erinomainen vaikutus, loistaen kuin aurinko pimeässä maailmassa, mutta kuitenkaan hän ei ollut onnellinen. Hän saattoi odottaa huomispäivää ja sanoa itselleen: »Hän saa silloin käsittää ja tuntea minut», mutta tieto siitä, että nainen tuossa itki rakastettunsa tähden, viilsi taas hänen sydäntään. Ja hän ajatteli: »Hän valitsisi mieluummin kuoleman Tignonvillen kädestä kuin minulta elämän. Vaikka antaisin hänelle koko maailman, ei hän sittenkään muuttuisi. Vaikka pääni koskettaisi tähtiä, täyttäisi Tignonville kuitenkin hänen maailmansa.»
Tämä ajatus kiihoitti häntä uuteen julmuuteen, pani hänet yrittämään, eikö voisi noin lannistuneelta kiristää rukousta.
— Te ette ensinkään kysy, niissä hän on? — sanoi hän ivallisesti. — Hän voi olla joko edellä tai jäljessämme? Ettekö välitä, onko hän haavoittunut vai hyvissä voimissa? Ja mitä hän pyysi teille sanomaan? Mitä hän pelkää ja mitä hän toivoo? Entä hänen viimeinen toivomuksensa? Ja kun voi toivoa niin kauan kuin toinen on elossa, ettekö haluaisi tietää, missä ensi yönä säilytetään hänen vankilansa avainta, madame?
Joka kysymys sattui kreivittäreen kuin ruoskanisku, mutta hän ei väistänyt, sillä hän oli jo kuin tunnottomaksi ruoskittu. Se yhä yllytti kreiviä jatkamaan, hän tunsi hurjaa, mieletöntä halua kuulla toisen rukouksia, nöyryyttää yhä syvemmälle, pakottaa polvilleen. Hän tavoitteli mielessään vielä kirpeämpää ivaa. Heidän palvelijansa olivat jo melkein kadonneet näkyvistä, ja laskeva aurinko paistoi heidän silmiinsä.