Hän alkoi vavista. — Uhkaako… vaara? — kuiskasi hän Bigotille, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan. — Aikovatko he jotakin?
Normandialainen nuuhkaisi. — Eivät ainakaan niin kauan kuin hän istuu satulassa, — sanoi hän nyökäten isäntäänsä kohti, joka ratsasti parin askeleen päässä edellä ohjakset höllinä. — Täällä on muutamia, jotka tuntevat hänet, — jatkoi Bigot tapansa mukaan venytellen sanojaan. — Ja moni muu saa pian oppia tuntemaan hänet, jolleivät pysy aisoissa. Älkää ensinkään pelätkö, rouva, hän vie teidät kyllä turvassa majataloon. Kuolema hugenoteille, niinkö? — jatkoi hän kääntyen erään vintiön puoleen, joka riippui hänen jalustimessaan kiljuen näitä sanoja, kunnes oli aivan tulipunainen kasvoiltaan. — Miksi ette siis mene matkaanne ja…
— Kuningas! Kuninkaan sana ja lupa! — vastasi mies.
— Niin, sanokaapa meille! — kiljui toinen katsellen ylöspäin ja huitoen lakki kädessä. — Onko meillä siihen kuninkaan lupa?
— Saatte odottaa hänen lupaansa ensin! — tiuskaisi normandialainen osoittaen kreiviä peukalollaan. — Taikka muuten pääsette… kolmijalkaisen hevosen selkään!
— Mutta hänhän tulee kuninkaan luota! —läähätti mies.
— Aivan varmaan.
— Mutta sittenhän…
— Odottakaa hänen lupaansa! Siinä kaikki! — vastasi Bigot nähtävästi enemmän omaksi lohdutuksekseen kuin valaistakseen toista. — Sitä saatte kaikki odottaa, koirat! — jatkoi hän mutisten partaansa, katsellessaan aaltoilevaa ihmismerta. — Me olemme siis nyt täällä, kas vaan. Emmekä suinkaan liian varhain.
Hän vaikeni heidän saapuessaan torille, jonka yhtä puolta reunusti tuomiokirkon synkkä etusivu ja kolmea muuta puolta kirkkaasti tai heikosti valaistut rakennukset. Roskaväki syöksyi heidän kanssaan tänne ja jo ennenkin heitä, täyttäen siitä heti suuren osan ja tulvehtien hetken aikaa sinne tänne, sillä kirkkoväki tunki heitä edellään, ja ne, jotka ensimmäisinä olivat saapuneet torille, tunkivat heitä takaisin pysyäkseen kuulomatkan päässä. Vieras, joka olisi sattumalta jouduttuaan tähän tungokseen nähnyt nämä kiihtyneet kasvot ympärillään ja kuullut korvia huumaavat huudot: »Eläköön kuningas! Eläköön Anjou! Kuolema hugenoteille!» olisi varmaankin luullut näkevänsä edessään koko kaupungin taisteluvalmiina. Mutta silloin hän olisi ollut kaukana totuudesta. Kaupungin tosin vaarallinen kuona puuskui, kuohui ja vaahtosi Tavannesin ohjaksia pitelevän käden hillitsemänä. Siellä täällä väkijoukon keskellä, mutta silti kuulumatta heihin, liikkui tummaviittainen pappi, benediktiinimunkki tai joku parraton kirkonpalvelija yllyttäen tekoon, johon ei itse rohjennut ryhtyä. Mutta siivot porvarit eivät olleet täällä. He makasivat kodeissaan salvattujen ovien takana, ja viranomaiset vapisivat uskaltamatta muuta kuin kehitellä roskajoukkoja tai heidän johtomiehiään.