Ranskassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, joka ei olisi sitä kokenut, elänyt sitä hetkeä, jolloin joukot uhkasivat ja yhden miehen sanalla oli valta panna alkuun tai ehkäistä. Neljän seinän sisäpuolelle jääneet angersilaiset kuulivat tämän metelin ja värisivät, alkaen lapsesta, joka äitinsä hameisiin tarrautuen ihmetteli miksi äiti itki, kaupungin pormestariin asti, luullen sen hetken nyt tulleen. Kreivitärkin kuuli sen ja tiesi, mitä se ennusti. Hän kuuli roskaväen huudoissa sen julman ja raa'an sävyn, joka tiesi vaaraa; hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän katsoi miestään. Mutta sekä hänen että Angersin onneksi saivat kaikki silloin nähdä, että kreivi Hannibalin satulassa istui mies.
Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti pari minuuttia, ennenkuin kaikki sen huomasivat, sillä torilla oli jo hämärä. Sitten kreivi Hannibal nousi seisaalle jalustimiensa varassa ja paljasti päänsä.
— Minä tulen kuninkaan luota! — huusi hän korottaen ääntään niin, että se kuului torin joka kulmalle. — Ja tämä on hänen majesteettinsa armollinen käsky ja määräys, että joka mies kuolemanrangaistuksen tai sitäkin pahemman uhalla pidättää kätensä huomiseen. Ja huomenna, kello kahdentoista aikaan, julistetaan hänen tarkemmat määräyksensä. Eläköön kuningas! — Ja kreivi Hannibal peitti jälleen päänsä.
— Eläköön kuningas! — huusivat muutamat etumaisista, mutta heidän äänensä olivat heikkoja ja vailla innostusta hukkuen siihen tyytymättömään murinaan, joka kohosi joka puolelta. Samalla kuului huutoja: »Siinäkö kaikki? Eikö mitään enempää? Kuolema hugenoteille!» Vähitellen sulivat kaikki huudot yhdeksi, itsepintaiseksi vaatimukseksi: »Montsoreau! Montsoreau! Me tahdomme tänne Montsoreaun!» — Tämän huudon alkuunpanijat seisoivat, mikäli saattoi nähdä, torin pimeimmässä nurkassa.
Jos Tavannesin sijalla olisi ollut joku toinen tai jos hän olisi kääntynyt, perääntynyt tai osoittanut hiukankaan pelkoa, olisivat sanat heti muuttuneet teoiksi, mellakasta olisi tullut kapina. Mutta kreivi Hannibal, jonka jäljessä seurasi vain kourallinen ratsumiehiä, katseli väkijoukkoa yhtä tyynenä kuin Notre Damen asestettu ritari. Ainoastaan kerran hän vielä puhui, ja nostaen kätensä hiljaisuuden merkiksi hän huusi jyrisevällä äänellä:
— Te vaaditte Montsoreauta, niinkö? Mutta Montfauconin te saatte, ellette heti mene kotiinne!
Arimmat pelästyivät nyt, kun lisäksi näkivät kreivin säihkyvät silmät. Tuntiessaan hänen katseensa ja nähdessään, ettei hän aikonutkaan perääntyä, he alkoivat yksitellen taikka parittain luikkia tiehensä. Pian heidän toverinsa kaipasivat heitä, ja huomatessaan heidän hävinneen hekin säikähtivät ja hävisivät itse vuorostaan. Pian virtasi ihmisiä joukoittain pois kujia, lehtokäytäviä ja pääkatua pitkin. Vihdoin rohkeimmat ja hurjapäisimmät huomasivat jääneensä viimeisiksi. He katselivat levottomina vuoroin toisiaan, vuoroin Tavannesia, mutta heitäkin alkoi vihdoin pelottaa, ja sekaantuen poispäin virtaavaan väkijoukkoon hekin kiirehtivät sieltä kajauttaen silloin tällöin huudon: »Eläköön Montsoreau! Montsoreau!» Ja tällä huudolla oli huomispäivän varalta uhkaava merkitys.
Kreivi Hannibal istui liikkumattomana ratsunsa selässä odottaen, kunnes tori tyhjeni. Kun jäljellä oli vain muutamia harvoja ihmisryhmiä, viittasi hän seuruettaan laskeutumaan hevosen selästä, sillä tähän asti olivat myös kreivitär ja hänen naispalvelijansa pysyneet satulassa, ettei väkijoukko saisi väärää käsitystä ja kuvittelisi heidän pelosta peräytyvän majataloon. Itse hän laskeutui maahan viimeisenä ja saattoi kreivittären taloon; miehet valaisivat lyhdyillä edellä ja takana, ja Bigot, joka kantoi kreivin viittaa ja pistooleja, astui heidän edellään. Montakaan minuuttia ei ollut kulunut siitä, kun kreivi Tavannes oli vaatinut hiljaisuutta, mutta jo kauan ennen, kuin hän oli ehtinyt siihen ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunat olivat torille päin ja jossa heille jo katettiin illallista, tiedettiin koko Angersissa se uutinen, että tänä yönä ei ollut vaaraa. Haukka oli lentänyt Angersiin, ja katso, se oli kyyhkynen!
Kreivi Hannibal astui avoimen ikkunan luo ja katsahti ulos. Huone oli kirkkaasti valaistu, ja talonväki askarteli siellä kattaen pöytää. Kreivitär seisoi takan ääressä, joka näin kesällä oli täynnä vihreitä oksia, ja kamarineiti piteli hänen edessään vesiastiaa hänen pestäkseen, ja hänen mieleensä muistui tuskallisen selvästi Bartholomeuksen päivän aamu ja se ateria, joka oli ollut hänen kaikkien huoltensa enteenä. Vaistomaisesti hän joutui taas katsahtamaan mieheensä ja muisti, kuinka suuresti silloin oli häntä kauhistunut, ja nyt hän tavallaan hätkähti — ehkä siksi, että kreivi oli viime minuutteina esiintynyt uudessa valossa — verratessaan silloista käsitystään siihen, joka hänessä nyt oli, niin paljon kuin hän tätä miestä pelkäsikin.
Jos koskaan, niin juuri tänä iltapäivänä, juuri näiden viimeisten tuntien kuluessa, oli kreivin kohtelu oikeuttanut hänessä tämän kauhun ja käsityksen. Hän oli kohdellut häntä suorastaan raa'asti, herjannut, uhannut, jopa melkein lyönyt. Sittenkin kreivitär tunsi, että hänen käsityksensä tästä miehestä oli kovin muuttunut, ja että hänen oli vaikea ymmärtää entistä kantaansa. Vaikka hän vieläkin suuresti pelkäsi kreivi Hannibalia, saattoi hän tuskin käsittää voineensa milloinkaan tuntea niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan.