Kreivin kääntyessä ikkunasta hän yhä seisoi katsellen häntä silmillä, jotka kokivat yhdistää nuo kaksi eri käsitystä yhdeksi. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että seisoi paikallaan, pidellen vielä kosteissa käsissään pyyheliinaa. Ennenkuin hän ehti huomata, oli kreivi tullut hänen viereensä ja käskien kamarineitiä pitelemään vesiastiaa huuhtoi siinä kätensä. Sitten hän kääntyi ja katsomatta kehenkään kuivasi kätensä sen pyyheliinan toiseen päähän, jota kreivitär vielä käytti.
Heikko puna kohosi kreivittären poskille. Tällainen tutunomaisuus ja likeisyys oli heidän suhteessaan niin kokonaan outoa, että se pani veren virtaamaan nopeammin hänen suonissaan. Kun kreivi sitten käski Bigotia avaamaan kannushihnat, astui hän esille.
— Minä teen sen! — kuiskasi hän seuraten äkillistä ja selittämätöntä vaikutetta. Polvistuessaan hän ravisti päätään, niin että tukka valahtaisi hänen kasvoilleen ja salaisi hänen punastumisensa.
— Te vain likaisitte sormenne, madame! — sanoi kreivi kylmästi.
— Sallikaa minun, — sopersi toinen tuskin ymmärrettävästi, ja vaikka hänen sormensa vapisivat, suoritti hän kuitenkin tehtävänsä.
Kun hän nousi seisomaan, kiitti kreivi häntä. Mutta silloin miehessä asuva pahahenki tai ehkä kostotar, jota kreivi oli ärsyttänyt väkisin ottaessaan tytön toiselta, lemmenkateuden jumalatar, pani hänet pilaamaan kaikki.
— Ja kummanko tähden, madame? — lisäsi hän pisteliäästi, — minunko vai herra de Tignonvillen? — ja katsahtaen kreivittäreen puolittain ivallisesti, puolittain tosissaan hän yritti lukea hänen ajatuksiaan.
Toinen peräytyi ikäänkuin olisi todella saanut iskun, ja kuuma veri pakeni hänen poskiltaan. — Hänen tähtensä! — vastasi hän tuskallisesti väristen, — että säästäisitte hänen henkensä! — Ja hän vetäytyi syrjään nöyränä kuin koira, jota on lyöty. Mutta oikeastaan hän oli sen tehnyt Angersin tähden kiitollisena siitä, mitä oli tapahtunut, eikä missään turhassa toivossa, jotta sillä lepyttäisi miestään.
Kreivi olisi ehkä peruuttanut sanansa, mutta ennenkuin hän ehti vastata, tuli isäntä kumartaen miltei maahan asti ilmoittamaan, että kaikki oli valmiina, ja että kaupungin pormestari, jonka herra kreivi oli kutsuttanut, oli saapunut ja odotti alakerrassa.
— Käskekää hänet tänne! — vastasi Tavannes vakavana ja otsaansa rypistäen. — Ja sulkekaa sitten ovet, hyvä herra! Oma väkeni palvelee kyllä meitä. Jaha, — jatkoi hän, kun pormestari, lihava mies, jonka tavallisesti kukoistavat kasvot olivat nyt kalpeat ja venyneet, astui sisään ja lähestyi häntä ahkeraan kumarrellen. — Mistä johtuu, herra pormestari — olettehan pormestari, eikö niin?