— Ehkä voimme hirttää Lescotin ja Thuriotin — — —
— Mutta minä en näe mitään keinoa, — voivotteli pormestari. — En mitään, en mitään!
— Minäpä osoitan teille yhden keinon, — tiuskaisi Tavannes. — Jos hirsipuut eivät ole paikoillaan auringon noustessa, niin hirtätän teidät tästä akkunasta. Siinä yksi keino, mutta teette viisaammin valitessanne toisen. Muuten teidän mieltänne rauhoittaakseni sanon teille, että vaikka minulla ei olisikaan kirjeitä, ei kuningas aina usko salaisimpia aikeitaan paperille.
Pormestari kumarsi. Hän vapisi ja epäröi, mutta hänellä ei ollut valitsemisen varaa.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — minä olen käytettävissänne. Täytän määräyksenne, tietysti täytän. Mutta, mutta — — ja ravistaen päätään pahojen aavistusten vallassa hän kääntyi ovelle.
Mutta juuri kun hän oli melkein jo kynnyksellä, nousi kreivitär seisaalle ja kutsui häntä takaisin.
— Herra pormestari, odottakaa vielä hetkinen, olkaa niin hyvä, —sanoi hän. — Huomenna voi tulla selkkauksia, ja tyttärenne joutuu ehkä vaaraan. Tekisitte viisaasti, jos lähetätte hänet minun luokseni. Minun mieheni, — ja tätä sanaa lausuessaan hänen epäröivä äänensä kävi varmaksi ja tyyneksi, — pitää huolta turvallisuudestani. Ja tyttärenne on samoin turvassa minun luonani.
Pormestari näki edessään vain armollisen rouvan, joka huolehti muista ihmisistä enemmän kuin oli tavallista hänen säätyisissään naisissa. Hänestä ei tämän naisen poskien hehku eikä silmien lempeä loiste ollut vaikeasti selitettävissä, ja siksi hän oli vain syvästi kiitollinen, heltyen kyyneliin asti. Nöyrästi kiittäen pormestari suostui tarjoukseen, joka koski hänen lastaan, ja poistui silmiään pyyhkien.
Hänen mentyään, ja kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kääntyi
Tavannes kreivittären puoleen, joka yhä seisoi.
— Olettepa kovin luottavainen tänä iltana, —sanoi hän ivallisesti. — Hirsipuut eivät nähtävästi pelota teitä. Ehkäpä pelottaisi, jos tietäisitte, ketä varten on aiottu se, joka pystytetään tänne oven eteen?