Kreivitär loi häneen tutkivan katseen ja puhui uhmaavalla äänellä. — Sitä en usko! Te, joka pelastatte Angersin, ette syökse häntä turmioon! — Mutta hän oli nainen, hänen mielentilansa muuttui, ja rohkeus katosi, samalla kun veri pakeni hänen kasvoiltaan. — Voi ei, ettehän te sitä tee! — valitti hän. Hän lankesi kreivin eteen polvilleen ja kohotti ristissä olevia käsiään. — Jumala panee sen sydämeenne, että säästätte häntä… ja minua!
Kreivi nousi tukahuttaen kirouksen ja mennen hänestä parin askeleen päähän. Hänen äänensä oli käheä ja kuului väkinäiseltä. — Menkää pois! — sanoi hän. — Menkää taikka istukaa! Kuuletteko? Te koettelette kärsivällisyyttäni liian paljon.
Mutta kreivittären mentyä hänen kasvonsa säteilivät. Hän oli saanut tämän naisen ja kaiken muunkin juuri sille kannalle kuin oli suunnitellut. Huomenna odotti häntä voitonriemu. Huomenna se, joka oli maahan painettu, kohotettaisiin taas pystyyn.
Hän ei aavistanut, mitä yksi päivä voi tuoda mukanaan.
XXVIII.
PIENESSÄ KAPITULISSA.
Oli kulunut tunti auringonnoususta, ja Angersissa myymälät ja kauppakojut olivat jo auki tai niitä aukaistiin paraikaa silloisen aikaisen tavan mukaan. Maalaisväkeä tunkeili kaikista porteista mustan kaupungin synkille kaduille tuoden maitoa ja hedelmiä, ja vaimot tinkivät kalojen hinnasta ovien ja akkunoiden ääressä tai hieroivat kauppaa linnuista. Sillä ihmisten täytyy syödä, vaikka Ste. Croix-torille onkin pystytetty hirsipuita, kaksinkertaisia, korkeita ja mustia vehkeitä, joista kustakin riippuu heiluvia köysiä, ikäänkuin ne olisivat kaksinkertaisia kysymysmerkkejä.
Mutta hirsipuut tarvitsevat myös ravintoa, ja maasta hirteen oli niihin aikoihin niin lyhyt matka, että mies väliin riippui köydessä, ennenkuin ehti sitä huomatakaan. Mitä pikemmin siis leipävasut tyhjenivät ja maamoukka, joka saa kaikki maksaa, pääsi kaupungin porttien ulkopuolelle, sitä tyytyväisempi ainakin hän sai olla. Torilla oli sen vuoksi kova kiire. Huudot olivat hiljaisempia tavaroita tarjoillessa, ja tuskin odotettiin vanhintakaan ostajaa. Kun hinnasta oli sovittu, kiirehtivät arimmat ostajat sulkeutumaan jälleen taloihin, mutta rohkeammat, jotka uskalsivat käydä Ste. Croix-torilla saadakseen omin silmin nähdä, oliko huhussa perää, puhelivat katujen kulmissa ja kujilla karttaen aukeita paikkoja ja katselivat näitä uhkaavia valmistuksia kaukaa. Kaameat mustat hirsipuut, jotka seisoivat tuomiokirkon edustalla auringonpaisteessa, heittivät varjonsa yli koko Angersin. Pelon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, missä ihmiset kuiskailivat, ja luostarissakin, joissa miehet pureskelivat kynsiään voimattoman raivon vallassa. Mitä hyvänsä kreivi Hannibal aikoikin ilmoittaa kaupungille, ei ollut luultavaa — ja tunti tunnilta yhä vähemmän luultavaa —, että kukaan häntä vastustaisi.
Hän oli siitä selvillä kävellessään auringonpaisteessa majatalon edustalla, kannusten helistessä kiviä vasten joka kerta, kun hän kääntyi, ja sadan tähystelevän silmän seuratessa hänen liikkeitään. Nähtävästi ei ollut vaikea hallita tai kulkea omia teitään tässä maailmassa. Mutta samassa hän muisti, ettei kaikilla ollutkaan hänen malttiaan eikä sitä ylenkatsetta kaikkea heikkoa ja epäonnistunutta kohtaan, joka helposti muuttui sääliksi. Nyt hän piti Angersia vallassaan, masentaen sitä hirsipuillaan. Montsoreausta voisi tulla vastusta, mutta vain mitätöntä, sillä hän tunsi Montsoreaun ja sen seikan, jolle kuvernöörin sijainen pani enemmän arvoa kuin hyödyttömälle verenvuodatukselle.
Ehkäpä hän ei olisi tuntenut itseään niin varmaksi, jos olisi tiennyt, mitä paraikaa tapahtui pienessä St. Aubinin luostarissa siinä huoneessa, jota Angersissa sanottiin pieneksi kapituliksi. Se oli pitkulainen; kaarikatto oli gootilainen, ja seiniä verhosi lautapäällystys, joka oli tummaa pähkinäpuuta ja ylettyi niin korkealle kuin pitkä mies voi kurottaa. Valoa tuli huoneeseen niukasti kolmesta rautaristikkoisesta ikkunasta, jotka olivat pienen nurmikkoisen sisäpihan, benediktiinimunkkien viimeisen lepopaikan puolella. Ensi silmäyksellä tämä huone itsekin näytti kaikenlaisen vanhan rojun säilöltä. Pitkin seiniä oli kuorilaulajien hylkääminä kasoittain ohuita isokokoisia, likaisia pergamentteja, lehtien kulmat käpristyneinä; siellä täällä niiden seassa lojui joku paksu metallihaoilla somistettu teos, jossa yhä ruostuivat ketjut pulpettiin taikka saarnatuoliin kytkemistä varten. Rikkinäinen alttari täytti yhden nurkan, toisessa oli jalustalla kummallinen, rikkinäinen kartta, ja muissa kahdessa oli sekaisin haalistuneita vaakunakilpiä ja lippuja, jotka olivat jo viimeisen kerran olleet pyhäinpäivän juhlakulkueessa ja nyt vähitellen hajosivat tomuksi, vieläpä paksuksi tomuksi, sillä koko huone oli sitä täynnä.