Hetken aikaa oli huoneessa hiljaista. — Mutta kuinka hän uskaltaisi niin tehdä, kunnioitettava isä? — kysyi sitten Lescot hitaasti ja epäilevästi. — Mitä? Salaisiko hän kuninkaan kirjeet?
— Ei ole mitään sellaista, jota hän ei uskaltaisi, eikä ole koskaan ollutkaan, — vastasi pappi kiivaasti, sillä muisto siitä, kuinka Tavannes oli Louvressa niin taitavasti kääntänyt kuninkaan vihan häntä vastaan, valoi myrkkyä hänen ääneensä. — Nainen, joka asuu hänen luonaan, on pahan hengen lapsi. Hän on lumonnut taikakeinoillaan. Hänellä on pedon merkki rinnassaan, ja häntä varten tuli jo viriää.
Läsnä olevia maallikoita värisytti. Heitä vastapäätä istuvat kaksi munkkia tekivät ristinmerkin mutisten: »Väisty, saatana!»
— Teidän on päätettävä, — jatkoi pappi katsoen heitä kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, — tahdotteko asettua hänen vai Jumalan enkelin puolelle. Sillä sen sanon teille, että kukaan muu ei pannut jumalallista tuomiota toimeen Pariisissa! Jumalan enkeli piteli miekkaa myös Toursissa eikä kukaan muu! Ja juuri hän sitä täälläkin pitää! Oletteko hänen puolellaan vai häntä vastaan? Oletteko hänen vai sen naisen puolella, jolla on pedon merkki? Oletteko Jumalan puolella vai häntä vastaan? Sillä hetki lähenee. Aika on tullut. Teidän täytyy valita. — Ja lyöden kämmenellään pöytään hän kumartui eteenpäin ja tarkastaen kiiluvilla silmillään kutakin vuorostaan hän huusi: —Teidän täytyy valita.
Päädiakonin vuoro tuli viimeiseksi.
Tämä liikahteli levottomana tuolillaan, hänen kasvonsa olivat entistään hiukan kellahtavammat, ja posket näyttivät pullottavan tavallista veltompina.
— Jospa veljeni olisi täällä! — mutisi hän. — Jospa herra de Montsoreau olisi saapunut!
Mutta isä Pezelay tiesi, kenen tahto pääsisi voitolle, jos Montsoreau tapaisi Tavannesin sopivalla hetkellä. Siksipä olikin papin tarkoitus ollut ja oli yhä vieläkin yllättää Montsoreau, piirittää hänet heti, kun hän saapuisi kaupunkiin, ulvovalla roskajoukolla, joka oli jo ryhtynyt väkivaltaan, ja panna hänet heidän johtajakseen, heidän pantikseen, ennenkuin hän ehtisi huomata, keiden kanssa oli joutunut tekemisiin.
Mutta kuinka kaiken tämän saisi toimeen, niin kauan kuin hirsipuut olivat pystyssä? Niiden luodessa varjonsa tämän kokoushuoneenkin pöydän yli ja synkistäessä hänen innokkaimpien liittolaistensa kasvot? Tämä ajatus teki papin vähäksi aikaa epävarmaksi, ja jollei yksityinen, otsassa olevan arven kosketuksesta yhä yltyvä viha olisi lietsonut hänen tekopyhyyttään, olisi hän varmaankin Angersin roskajoukon tavoin taipunut vastahakoisesti ja sadatellen Angersia hallitsevan käden valtaan. Mutta kun vihan siivet olivat kantaneet häntä pitkälle eikä hän kuitenkaan saisi mitään aikaan… kun hän oli saapunut julkisesti saarnaamaan ristiretkeä ja sitten täytyisi hiipiä nöyryytettynä tiehensä, vaikka oli laahannut piispan sijaisen tänne, liehitellyt, houkutellut ja uhkaillut vuorotellen — ja kaikki turhaan! Se oli kovin katkeraa, kun koston muruset, joiden esimakua hän oli jo saanut, maistuivat niin suloisilta.
Sillä se kosto, jota pappi oli suunnitellut yön pimeinä hetkinä aivojen työskennellessä niin kuumeisesti, ettei hän voinut nukkua, ei ollutkaan mikään tavallinen, maallikon keksimä, typerä ja kömpelö kosto. Häntä ei ensinkään tyydyttänyt se, että saisi nähdä kreivi Hannibalin ryömivän tomussa. Ei, vaan se, että saisi riistää hänen sylistään naisen, jonka tähden hän oli syntiä tehnyt, kätkeä hänet johonkin luostariin soppeen ja jättää hänet kidutukselle ja häpeälle alttiiksi ja lopuksi polttaa hänet roviolla noitana: sellainen kosto oli papista yön hetkinä tuntunut suloiselta.