Mutta näissä oloissa se näytti mahdottomalta. Kaupunki oli pelon vallassa; pappi tiesi, ettei Montsoreauhon ollut luottamista, sillä hän oli ahne ja ryösti mielellään. Kun siis päädiakoni tuumi avuttomana: — Meidän tulee odottaa, — vastasi pappi ankarasti: — Ei herra de Montsoreauta, arvoisa isä, vaan tulee luottaa Angersin hurskaisiin asukkaisiin! Meidän tulee huutaa kaduilla: »He pilkkaavat Jumalaa! He häpäisevät Jumalaa ja hänen äitiään!» Sillä tavalla, ainoastaan sillä tavalla voimme hävittää tuon saastaisen joukon.
— Aamen, — mutisi St.-Benoisin pappi kohottaen päätään, ja hetken aikaa hänen tylsät silmänsä leimusivat. — Aamen, aamen! — Sitten hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten.
Mutta Angersin papit katselivat epäröiden toisiaan ja arasti niitä, jotka puhuivat. Tämä ravinto oli heille liian väkevää. Ja Lescot ja Thuriot liikahtelivat levottomina.
— En käsitä, — mutisi Lescot vihdoin arasti.
— Mitä ette käsitä?
— Mitä voimme tehdä?
— Väkijoukko tietää, — vastasi isä Pezelay kiivaasti. — Luottakaa heihin.
— Mutta ilman johtajaa he eivät ryhdy mihinkään.
— Siinä tapauksessa minä tahdon heitä johtaa.
— Sittenkin minua epäilyttää, arvoisa isä, — sopersi Lescot, ja Thuriotkin nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Siihen aikaan pystytettiin hirsipuita mieluummin maallikoita kuin papistoa varten.