— Te epäilette! — huusi pappi. — Vai niin! — Hänen ilkeät silmänsä siirtyivät toisesta toiseen ja heistä muihin. Hän huomasi, että kaikki olivat samaa mieltä, lukuunottamatta St.-Benoisin pappia. — Te epäilette! No niin, kyllä minä näen, mitä se merkitsee. Näin on asianlaita, — jatkoi hän hitaasti ja muuttuneella äänellä. — Kuninkaan tahto ei merkitse mitään Angersissa. Hänen käskynsä ei täällä päde. Ja pyhä kirkko saa turhaan pyytää apua sortajaansa vastaan. Minä sanon teille, että noita, joka on lumonnut hänet, on lumonnut teidätkin. Olkaa siis varuillanne, ettei teidän käy niinkuin hänen! Ja ettei tuli, joka polttaa noidan, polta teidän kotejanne.
Molemmat porvarit tekivät ristinmerkin, kalpenivat ja vapisivat. Angersissa pelättiin suuresti noituutta, ja jos siitä joutui syytteeseen, oli vaara hirvittävä. Munkitkin näyttivät säikähtyneiltä.
— Jospa… veljeni olisi täällä, — toisti päädiakoni avuttomana, — niin voitaisiin jotakin toimittaa.
— Ihmisen apu on turha, — vastasi pappi ankarasti ja tehden ylevän liikkeen kädellään ikäänkuin lähtömerkiksi. — Teidän luotanne käännyn sen puoleen, joka on teitä mahtavampi, — ja nojaten päätään käsiinsä hän kätki kasvonsa.
Varapiispa ja munkit katselivat häntä ja sitten huolestuneina toisiansa. Heidät kaikki valtasi sama halu lopettaa jo tämä asia, päästä siitä eroon, pelastua; ja toinen toisensa jälkeen he nousivat paikoiltaan niin noloina kuin piesty koira, mutisivat häveten pari anteeksipyytävää sanaa ja kiirehtivät ulos huoneesta. Lescot ja kirjanpainaja eivät myöskään vitkastelleet, ja tuskin oli minuuttiakaan kulunut, kun molemmat vieraat saarnamiehet, pariisilaiset papit, olivat yksin huoneessa, lukuunottamatta laihaa, likaiseen mustaan pukuun puettua luostarin palvelijaa, joka oli koko neuvottelun ajan istunut ovensuussa.
Kumpikaan ei puhunut, ennenkuin viimeinenkin laahustava askel oli häipynyt kuuluvista. Silloin isä Pezelayn ja toisen papin katseet kohtasivat toisensa. He silmäilivät toisiaan hyvän aikaa.
— Mitä arvelette? — mutisi Pezelay vihdoin.
— Märkä heinä, — vastasi toinen uneksivasti, — syttyy hitaasti, mutta palaa kuitenkin, jos vain tuli on kyllin vahva. Milloin hän ilmaisee tahtonsa?
— Kello kaksitoista.
— Raatihuoneessako?