— Niin on sanottu.
— Se on noin kolmensadan askeleen päässä Ste. Croix-torilta, ja hänen täytyy mennä sinne vartioston saattamana, — jatkoi St.-Benoisin pappi uneliaaseen tapaansa. —-Hän ei voi jättää monta miestä asuntoonsa naisen luo. Jos hänen poissa ollessaan hyökättäisiin taloon…
— Hän palaisi ja… — Isä Pezelay ravisti päätään, ja hänen poskensa kävivät hiukan kalpeammiksi. Varmaankin hän mielikuvituksessaan näki enemmän kuin sanoi.
— Hoc est corpus, — mutisi toinen. — Jos hän kohtaisi meidät juuri silloin matkalla asuntoonsa, ja meillä olisi kello, kirja ja kynttilä, pysähtyisikö hän?
— Hän ei pysähtyisi! — sanoi isä Pezelay.
— Eikö?
— Minä tunnen sen miehen.
— No sitten… — mutta lauseensa lopun St.-Benoisin pappi kuiskasi päätään kurkoittaen niin hiljaa, ettei hänen takanaan laiha mieskään, joka kuunteli ahnaasti esimiehensä sanoja, sitä käsittänyt. Mutta että hän puhui kyllin selvästi kuulijalleen, sitä todistivat isä Pezelayn kasvot. Hämmästys, pelko, toivo, voitonriemu, kaikki nämä väreilivät vuorotellen hänen kalpeilla, laihoilla kasvoillaan, mutta ennen kaikkea viekas, vahingoniloinen ilkeys, ikäänkuin paholaisen silmät olisivat tirkistelleet naamarin takaa.
Kun toinen vihdoin vaikeni, hengähti Pezelay syvään.
— Se on rohkeaa, rohkeaa! — mutisi hän. — Mutta oletteko miettinyt erästä seikkaa? Se mies, joka johtaa…