— Hyökkäystä? — kuiskasi toinen kikattaen. — Hän voi joutua kärsimään, niinkö? Hyvin mahdollista, mutta se on joku muu kuin te tai minä. Se, joka oli viimeisenä täällä, hän on ensimmäisenä siellä. Varapiispa, jos vain saamme hänet myöntymään, hän kun tietää, että hänenkin varalleen on marttyyrikruunu. — Himmeissä silmissä välähti inhoittava mielihyvä.
— Entä se hälytys, joka saa hänet poistumaan raatihuoneesta?
— Sen ei välttämättä tarvitse olla mitään todellista. Tärkeintä on käyttää sitä hyvin. Ja silloin heinäkin palaa!
— Luuletteko niin?
— Mitä voisi yksi mies tehdä tuhatta vastaan? Eivät hänen omat palvelijansakaan uskalla auttaa häntä.
Isä Pezelay kääntyi laihan miehen puoleen, joka vartioi ovea, ja viitaten häntä luokseen neuvotteli hetken aikaa hänen kanssaan matalalla äänellä.
— Ehkä voin saada kokoon parikymmentä, — vastasi mies hetken väittelyn jälkeen. — Ja jos ne sijoitetaan hyvin, voidaan kyllä jotakin saada aikaan. Mutta me emme ole Pariisissa, hyvä isä, jossa voidaan luottaa teurastajien kortteliin ja miehet tietävät, että tappamalla hugenotin tekee Jumalalle palveluksen! — Täällä — hän nykäisi olkapäitään halveksivasti — ollaan lampaita.
— Se on kuninkaan tahto, — vastasi pappi rypistäen otsaansa.
— Niin, mutta ei Tavannesin, — sanoi mustiin puettu mies irvistäen, — ja hän se tänään määrää täällä.
— Narri! — tiuskasi isä Pezelay. — Hänellä ei ole kahtakaankymmentä mukanaan. Tehkää te vain niinkuin olen sanonut ja jättäkää kaikki muu Jumalan haltuun.