— Ja teidän, hyvä herra? — vastasi toinen. — Sillä te ette sano minulle kaikkea, mitä aiotte tehdä, — jatkoi hän irvistellen. — Hyvä, olkoon niin. Teen kyllä oman osani, mutta toivoisin, että olisimme Pariisissa. Pyhä Genoveva on aina hyvä palvelijoilleen.
XXIX.
PAKO.
Eräässä Angersin majatalon toisen kerroksen pienessä, likaisessa ja kurjassa takahuoneessa, joka oli kapean kujan puolella ilman muuta näköalaa kuin ikkunaton seinä, istui kaksi miestä nyrpeänä, tai oikeastaan vain toinen istui, leuka käden varassa, kun taas maltittomampi tai tulisempi toveri käveli edestakaisin. Jouduttuaan vangiksi — sillä he olivat vankeja — he olivat aluksi toivottomina pelänneet pahinta, ja nyt oli kaksi päivää hitaasti vierinyt heidän ohitsensa sytyttäen ainoastaan heikon toivonkipinän heidän rinnassaan. Mutta kun heidät komennettiin ulos vankeudestaan, pakotettiin nousemaan hevosten selkään ja ratsastamaan, niin tämä vaihtelu, liike ja ulkoilma lietsoivat kipinän tuleen, vaikka heillä aluksi olikin jalat hevosen satulavyöhön sidottuina. He olivat kuiskailleet pari sanaa toisilleen, ihmetelleet ja tuumineet. Valppaat, jöröt vartijat eivät vastanneet mihinkään kysymykseen, ja vaikka tämä vaiteliaisuus tuntui pahaenteiseltä ja he tunsivat hyvin sen miehen, jonka käsiin olivat joutuneet, niin että sen olisi tullut sammuttaa tämä kipinä, niin nämä kaksi miestä kuitenkin yhä puhalsivat sitä palamaan. Molemmilla oli siihen oma syynsä, toisella nuoruuden joustavuus, toisella innostuneen mielen usko. Toisen rinnassa tämä tuli oli leimahtanut suorastaan niin ylimieliseksi luottamukseksi, että hän piti kaikkea varmana, olematta ensinkään tyytyväinen.
— Teidän on helppoa sanoa: »Malttia!» — huusi hän astellessaan lattialla kiihtyneenä. — Teillä ei ole muuta menetettävää kuin henkenne, ja jos teidän onnistuisi paeta, niin olette kaikesta vapaa. Mutta hän on ryöstänyt minulta enemmän kuin hengen. Minulta hän on vienyt lemmittyni ja itsekunnioitukseni, paha hänet periköön! Hän ei ole tehnyt minulle vain kerran vääryyttä, vaan kahdesti ja kolmastikin. Ja jos hän nyt päästää minut hengissä irti, niin minä… minä tapan hänet! — lopetti hän sähisten hampaittensa välistä.
— Teitäpä ei ole helppo tyydyttää.
— Minä tapan hänet.
— Silloin te vaipuisitte vieläkin syvemmälle, — vastasi pappi katsellen häntä vakavasti. — Toivoisin, herra de Tignonville, teidän muistavan, että pelastuksenne ei vielä ole varma. Teidän nykyinen mielentilanne, sen sanon teille, ei ole mikään hyvä valmistus kuolemaan.
— Hän ei ota henkeämme! — huusi Tignonville. — Hän tietää paremmin kuin useimmat muut miehet, kuinka on kostettava.
— Silloin hän on muita ylevämpi, — vastasi La Tribe kiivaasti. — Omasta puolestani toivoisin olevani siitä varma, ja silloin istuisin tässä rauhallisempana.