— Jospa voisimme paeta nyt, omasta aloitteestamme! — huusi Tignonville.
— Silloin emme pelastaisi ainoaltaan henkeämme, vaan myöskin kunniamme.
Ajatelkaapa sitä, hyvä mies! Jos voisimme paeta vastoin hänen tahtoaan!
Oletteko varma siitä, että nyt olemme Angersissa?
— Niin varma kuin voi olla se, joka on nähnyt mustan kaupungin vain kerran tai kahdesti, — vastasi La Tribe astuen ikkunan luo, josta puuttui lasi, ja tirkistellen kömpelön puuristikon läpi. — Mutta vaikka voisimmekin paeta, niin olemmehan täällä vieraita. Emme tiedä minne päin mennä emmekä sitäkään, mistä saisimme turvaa. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän kääntyen ikkunan luota ja kohauttaen olkapäitään alistuvaisesti, — ei siitä kannata puhua niin kauan kuin kuulemme noita askelia tuolta käytävästä ja astuja pitää avainta taskussaan.
— Jos voisimme livahtaa hänen käsistään samalla tavalla kuin hän sai meidät loukkoonsa!
— Niin, jospa! Mutta joka lattiassa ei ole luukkua.
— Mutta jos voisimme nostaa sijoiltaan jonkun lattialaudoista, — esitti nuori mies astuen silmät lattiaan luotuina huoneen toisesta päästä toiseen. — Taikka… kenties, — ja hän muutti asentoaan, — voisimme murtautua katon puhki? — Katsahtaen ylös hän tarkasteli hämähäkinseittien peittämää sälekattoa, jota kannattivat laudoittamattomat parrut.
— Hm!
— Niin, miksi ei? Miksi emme koettaisi murtautua katon puhki? -— toisti Tignonville, tarttui tarmonpuuskassaan seuralaisensa hartiaan ja ravisti häntä. — Nouskaa vuoteelle seisomaan, niin yletytte siihen.
— Entä lattia sen päällä?
— Mitä vielä, eihän siellä ole mitään lattiaa. Yläpuolellamme on vain ullakko. Katsokaapa tätä ja tätä, — ja nuori mies hypähti vuoteelle ja työnsi kannuksenpyörän säleiden väliin.
La Triben ilme muuttui. Hän nousi hitaasti seisomaan.