— Koettakaapa vielä, — sanoi hän.
Tignonville työnsi punoittavin poskin kannuksen uudelleen säleiden väliin ja kiersi sitä, kunnes saattoi työntää sormensa näin syntyneeseen reikään. Sitten hän tarttui yhteen säleistä ja taivutti sitä pitkälti alaspäin työntäen sitten aukkoon käsivartensa kyynärpäätä myöten ja liikuttaen sitä edestakaisin. Hänen silmänsä loistivat voitonriemuisina, kun hän katseli toveriansa putoilevien roskien läpi.
— Missä nyt on lattianne? — kysyi hän.
— Eikö kätenne osu mihinkään?
— Ei, siellä on tyhjää. Vähän ylempänä voisin koskettaa kattotiilejä, — ja hän yritti kurottaa korkeammalle.
Vastauksen sijaan La Tribe tarttui häneen. —Alas, alas, pian! — kuiskasi hän. — Meille tuodaan päivällistä.
Tignonville työnsi säleen takaisin niin hyvin kuin taisi ja hyppäsi lattialle; sitten molemmat pyyhkivät kiireesti vuoteelta roskat. Kun Badelon kahden miehen saattamana tuli sisään tuoden heidän ateriansa, seisoi La Tribe ikkunan ääressä pimentämässä huonetta ja Tignonville makasi äreänä vuoteella. Epäluuloisenkin katseen olisi ollut vaikea keksiä, mitä oli tapahtunut; nämä kolme miestä eivät epäilleet mitään eivätkä myöskään mitään keksineet. He menivät jälleen ulos, avain kääntyi lukossa, ja portailta kuului kahden miehen loittonevia askelia.
— Nyt meillä on tunti aikaa! — huudahti Tignonville ja hypähtäen leimuavin silmin vuoteelle alkoi hakata ja repiä säleitä. Hänen ympärillään satoi tomua ja sirpaleita. Onneksi nämä putoillessaan vuoteelle eivät saaneet aikaan paljonkaan ääntä, ja kuumeisen kiireesti ponnistellen ja tomun miltei tukahuttaessa hän oli viidessä minuutissa puhkaissut niin ison aukon, että saattoi sen läpi työntää käsivartensa. Tämä reikä ylettyi toisesta parrusta melkein toiseen asti. Ilma oli nyt aivan täynnä kalkintomua; molemmat miehet voivat tuskin hengittää, mutta eivät uskaltaneet keskeyttää työtään. Nuori mies kapusi vuoteella seisovan La Triben olkapäille ja työnsi päänsä ja käsivartensa aukosta sisään; nojaten sitten kyynärpäitään kattoparruille hän kiskaisi itsensä ylös aukosta ja lisäponnistuksella pääsi vihdoin nelin kontin ullakon lattialle. Hän pysähtyi hengähtämään painaen naarmuisia ja verestäviä sormiaan huulia vasten; sitten hän kurotti itseään alaspäin ja auttoi toverinsa samalle edulliselle paikalle.
He huomasivat olevansa pitkällä, kapealla ullakolla, joka ei ylimmältäkään kohdalta ollut kuutta jalkaa korkeampi. Siellä oli tukahduttavan kuuma. Heidän kummallakin puolellaan olivat kattotiilet jyrkästi vinossa, ja näiden välistä sirisi heikkoa valoa, joka paljasti heille koko rakennuksen läpi kulkevan mahtavan kurkihirren ja ullakon etäisimmässä päässä vuoliaisen, josta kohosi polvipuiden ja poikkipönkkien verkko kurkihirttä kohti.
Tignonville, jonka näytti vallanneen luonnoton tarmokkuus, pysähtyi vain riisuakseen saappaansa. — Rohkeutta! Kaikki käy hyvin! — läähätti hän sitten ja kantaen saappaita kädessään kulki edellä astuen notkeasti parrulta parrulle, kunnes saapui vuoliaisen luo. Hän kapusi sille ja tunkeutuen polvipuiden välistä pääsi toiselle ullakolle, joka oli aivan edellisen kaltainen. Tämän toisessa päässä kohosi karkeatekoinen, hirsikehäinen tiiliseinä, suuresti masentaen hänen toiveitaan, mutta kun hän lähestyi sitä, ilmestyi matalalla nurkassa, jota kohti katto aleni, pieni neliskulmainen, tuskin kahden jalan korkuinen ovi.