Molemmat miehet ryömivät ovelle ja jäivät kuuntelemaan. — Luulenpa sen johtavan lyijykatolle, — kuiskasi La Tribe. He eivät uskaltaneet puhua ääneen.
— Samapa se, mitä tietä menemme! — vastasi Tignonville huolettomasti. Hän oli entistäänkin innokkaampi, sillä on olemassa pelko, joka on kuolemankin pelkoa pahempi. Hänen silmänsä loistivat tomunaamarin läpi, hiki valui kasvoilta leukaa kohti, ja hän hengitti ähkyen. — Ei ole millään väliä, jos vain pääsemme hänen käsistään, — läähätti hän. Hän työnsi ovea häikäilemättä, se lensi auki, ja molemmat miehet peräytyivät äkkiä huudahtaen hämmästyksestä.
He olivat luulleet, että heitä kohtaisi auringonpaiste; sensijaan he nyt näkivät harmahtavan likaisen, avokattoisen yliskamarin. Tämä täytti yläosan rakennuksen päätyä, joka oli hiukan korkeammalla sitä sivustaa, missä he olivat olleet vankina. Lattialla oli likaisia työntösänkyjä ja risaisia patjoja, lisänä vanhoja satuloita ja rikkinäisiä hevosloimia. Kaikesta päättäen tämä oli palvelijain taikka kurjien maankiertäjien makuupaikka. Mutta miehet, jotka polvistuneina tuijottivat sinne uskaltamatta liikahtaa, eivät ensinkään säikähtäneet tätä ruokottomuutta. Eikö siellä ollut ketään? Se kysymys oli heti herännyt heidän mielessään ja sitten pannut heidän valtimonsa hurjasti tykyttämään.
Heidän tuskaiset katseensa harhailivat toisesta ryysyläjästä toiseen, tutkien jokaista epäilyttävää muotoa. Ja kun huoneessa yhä vallitsi hiljaisuus, kurottivat he päitään yhä pitemmälle, kunnes saivat nähdä yli koko lattian. Eikä vieläkään kuulunut mitään. Vihdoin Tignonville liikahti, ryömi oviaukosta sisään, nousi seisomaan ja tirkisteli ympärilleen. Hän nyökkäsi, ja pappi meni sinne myös, kun ei mikään välitön vaara uhannut heitä.
He huomasivat nyt olevansa ihan likellä alaspäin johtavien kapeiden portaiden päätä ja saattoivat nähdä portaiden alapäässä oven. Tignonville viittasi La Tribeä odottamaan ja ryömi itse portaita alas. Ehdittyään ovelle hän kumartui ja tirkisti rei’ästä, jonka läpi säpinnuora kulki. Hän katseli hetkisen ja tuli sitten äänettömästi masentuneen näköisenä jälleen ylös.
— Parasta heittää kirves järveen! — mutisi hän. — Vartija on vain muutaman askeleen päässä ovesta, — ja raivostuneena pettyneistä toiveistaan hän huitaisi kädellään.
— Katsooko hän tännepäin?
— Ei. Hän katselee pitkin käytävää meidän huoneemme ovea kohti. Mutta emme voi sivuuttaa häntä.
La Tribe nyökkäsi ja hiipi erään ristikkoikkunan luo. Saattoihan olla mahdollista, että voisi paeta tiilikaton reunaa pitkin. Mutta hän huomasi, että ikkuna oli korkealla katossa, joka taittui jyrkästi harjasta räystäskouruja kohti. Hän siirtyi toisen ikkunan ääreen, jonka ristikossa pieni luukku oli auki, ja katsoi ulos. Korkealla ilmassa huimaavassa korkeudessa lenteli valkoisia kyyhkysiä auringon paistaessa kirkkaasti, ja katsoessaan alaspäin hän näki syvällä allaan paahtavan torin ja siellä rivin markkinakojuja, joiden ohi liikkuvat ihmisjoukot näyttivät kääpiöiltä. Ja kaiken tämän keskellä oli kummallinen teline! Vaistomaisesti, ikäänkuin ihmiset olisivat alhaalta voineet nähdä hänen kasvonsa pienessä kattoikkunassa, hän vetäytyi takaisin.
Hän viittasi Tignonvilleä luokseen ja, kun tämä oli noudattanut kutsua, kehoitti häntä katsomaan alas. — Katsokaa! — kuiskasi hän. — Tuonne!