— Tehkää samaten! — sanoi hän. — Ja nopeasti, ystäväni, nopeasti. Riisukaa kenkänne. Päästyämme ulos meidän täytyy kulkea katuja pitkin näitä kantaen — hän nosti taakkansa jälleen lattialta päänsä päälle — kunnes ehdimme yksinäiselle paikalle, ja sitten voimme…
— Piillä! Taikka uida joen poikki! — sanoi pappi. Hän oli seurannut toverinsa esimerkkiä ja kantoi nyt samanlaista taakkaa päänsä päällä. Revittyine ja tomuttuneine housuineen ja takki tuskin paremmassa kunnossa hän oli hyvin kurjan näköinen. Tignonville katseli häntä tyytyväisenä ja kääntyi portaita kohti.
— Tulkaa nyt, — kiirehti hän, — tässä ei ole varaa tuhlata hetkeäkään.
Minä hetkenä tahansa voidaan mennä huoneeseemme ja huomata se tyhjäksi.
Oletteko valmis? Lähtekäämme sitten reippaasti, sillä liiallinen
varovaisuus voi herättää epäluuloja! Ja mutiskaa jotakin ovella.
Itse hän alkoi äänekkäästi torua ja mutisten jotakin epäselvää kompuroi portaita alas pään päällä olevan taakan raapiessa seinää kummaltakin puolen. Tultuaan ovelle hän kömpelösti kopeloi lukkoa, ja kun ovi aukeni, horjahti hän ulos päästäen samassa kirouksen, ikäänkuin ei ajattelisi muuta kuin takkaansa. Badelon — sillä hänellä oli vartiovuoro — tuijotti tätä ilmestystä, mutta seuraavassa hetkessä hänen nenäänsä pisti patjan haju, joka ei suinkaan ollut tuoreimpia, ja nyrpistäen nenäänsä hän peräytyi askeleen. Hänellä ei ollut mitään epäluuloja; miehet eivät tulleet talon siitä osasta, jossa vangit olivat, ja hän väisti sivulle antaakseen heille tietä. Pian he olivat ehtineet hänen sivuitseen ja astuivat portaita alas hoippuen epävarmoin askelin, ikäänkuin olisivat tuskin nähneet eteensä.
Näin pitkälle oli onni myötäinen. Onnettomuudeksi he saapuessaan portaiden juurelle joutuivat ensimmäisen kerroksen pääkäytävään. Se ulottui sekä oikealle että vasemmalle, eikä Tignonville tiennyt mihin suuntaan kääntyä päästäkseen alaspäin johtaville portaille. Hän ei kuitenkaan uskaltanut epäröidä, sillä käytävässä oli ovien kohdalla odottamassa neljä tai viisi palvelijaa, ja etäämpänä hän näki kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä. Sitäpaitsi saattoi minä hetkenä tahansa joku kysyä, mitä oli tekeillä, ja keksiä petoksen. Hän kääntyi siis umpimähkään vasemmalle ja marssi rohkeasti eteenpäin, kunnes tapahtui juuri se, mitä hän oli pelännyt. Muuan mies ilmestyi käytävään eräästä huoneesta, juuri kun he astuivat sen oven ohi, näki heidät ja kohotti kauhistuneena kätensä.
— Mitä te teette? — huusi hän raivostuneena ja kiroten. — Kuka on käskenyt teidät tänne?
Tignonvillestä tuntui kuin olisi kieli kuivunut kiinni kitalakeen.
Takana La Tribe mutisi jotakin tallista.
— Ja tähän aikaan päivästä! — sanoi mies. — Hyi! Mutta kuinka te tulette tätä tietä? Oletteko juovuksissa? Kas tänne! — Hän avasi läheltään ummehtuneen komeron oven. — Heittäkää ne tuonne, kuuletteko? Ja pimeän tultua voitte käydä ne hakemassa. Hyi! Kumma, ettette vieneet niitä suoraan rouvan huoneiden läpi! Ja olisipa itse herra silloin ollut siellä! No, ettekö tee niinkuin käsken? Oletteko juovuksissa?
Tignonville heitti yrmeänä patjansa komeroon. La Tribe seurasi esimerkkiä. Onneksi oli käytävässä huono valaistus, ja majatalossa oli paljon apulaisia ja vieraita palvelijoita. Kellarimestari piti heitä vain kulkureina, jotka eivät olleet sen parempaa ymmärtäneet.
— Menkää matkaanne nyt! — jatkoi hän kiukkuisesti. — Tämä paikka ei ole teikäläisiä varten. Menkää tiehenne! Minä tulen heti! — huusi hän sitten vastaukseksi johonkin etäiseen kutsuun miesten lähdettyä liikkeelle ja kiirehti suorittamaan tehtävää, jonka heidän ilmestymisensä oli keskeyttänyt.