Tignonville aikoi ottaa patjan jälleen säiliöstä, sillä kellarimestari oli jättänyt avaimen lukkoon, mutta hänen yrittäessään avata toinen kääntyi katsomaan, ja molempien karkurien täytyi olla häntä seuraavinaan. Mutta hetken kuluttua he olivat taas rauhassa, ja Tignonville kääntyi uudelleen ottamaan patjat. Mutta toisellakin kertaa oli onni vastainen; muuan ovi aukeni askeleen päässä heistä, ja sieltä tuli nainen, joka hätkähti nähdessään tämän oudon miehen, ja heidän katseensa yhtyivät. Onnettomuudeksi lankesi valo juuri avatusta ovesta Tignonvillen kasvoille, ja kirkaisten nainen mainitsi hänen nimensä ääneen.
Vielä silmänräpäys, ja he olisivat olleet hukassa, sillä käytävän toisessa päässä vetelehtivät palvelijat olivat kuulleet huudon ja katselivat sinne päin. Mutta Tignonville säilytti malttinsa, painoi kätensä naisen suulle ja työnsi hänet väkisin edellään huoneeseen, johon hän itsekin kiirehti La Tribe kintereillään.
Huone oli tilava, ja siellä oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, jotka olivat rukoilemassa, kun naisen huuto oli säikäyttänyt heidät, ja nyt nousivat polviltaan. Aluksi he eivät nähneet muuta kuin kynnyksellä seisovan Javetten rimpuilemassa villiltä näyttävän, likaisen ja ryysyisen miehen kourissa ja luulivat mellakan alkaneen kaupungissa ja verilöylyn uhkaavan. Carlat heittäytyi emäntänsä eteen suojellakseen häntä, kreivitär puolestaan koki suojella nuorta tyttöä, jonka kasvot olivat kalmankalpeat. Rouva Carlat ja eräs palvelustyttö juoksivat kirkuen ikkunan ääreen; vielä hetkinen, ja hälinä olisi kuulunut ulos.
Tignonvillen ääni keskeytti melun. — Ettekö tunne minua? — huusi hän. —
Rouva, te ainakin tunnette? Carlat! Oletteko kaikki järjiltänne?
Nämä sanat saivat heidät jäämään kunkin paikalleen, mutta heidän hämmästyksensä oli miltei yhtä suuri kuin äskeinen säikähdys. Kreivitär koetti puhua ja vasta kolmannella kerralla sai äänensä kuuluvilla.
— Oletteko karanneet? — kuiskasi hän.
Tignonville nyökkäsi voitonriemusta säteilevin silmin.
— Tänne saakka on onni meitä suosinut, — sanoi hän. — Mutta he voivat olla kintereillämme millä hetkellä hyvänsä. Minne voimme piiloutua?
Kreivitär katsoi Javetteen painaen kättään rintaansa vasten. — Ovi kiinni, tyttö! — kuiskasi hän. — Lukkoon!
— Niin, lukitse se! He voivat sitten mennä takaovesta ulos, — sanoi rouva Carlat, äkkiä havahtuen ja käsittäen tilanteen. — Minun kamarini kautta! Ja kun he kerran pääsevät pihalle, voivat he mennä tallien kautta ulos.