— Minkä kautta? — kysyi Tignonville maltitonna. — Älkää tuijotelko, vaan…
— Tästä ovesta! — vastasi rouva Carlat kiirehtien sitä kohti. Tignonville oli juuri seuraamaisillaan häntä, kun kreivitär asettui oven eteen.
— Seis! — huudahti hän, eikä huoneessa ollut yhtäkään, joka ei olisi huomannut uutta päättäväisyyttä, joka kajahti hänen äänessään, tai hänen ryhtinsä uutta arvokkuutta. — Pysähtykää, herra, ehkä kiirehdimme liikaa. Jos nyt menette ulos tuollaisessa valepuvussa, niin etteköhän silloin joudu suurempaan vaaraan kuin täällä? Olen varma, ettei henkenne ole missään vaarassa tällä hetkellä. Miksi siis antautuisitte vaaralle alttiiksi…
— Eikö missään vaarassa, rouva? — kysyi Tignonville keskeyttäen hänet ihmetellen. — Oletteko nähnyt hirsipuun torilla? Ettekö myönnä sitä vaaraksi?
— Se ei ole pystytetty teitä varten.
— Eikö?
— Ei, herra, — vastasi kreivitär varmasti. — Vannon, ettei ole. Ja minä tiedän syitä, tärkeitä syitä, miksi teidän ei sopisi nyt lähteä ulos. Herra de Tavannes — hän lausui miehensä nimen hermostuneesti, ikäänkuin tietoisena tästä arasta kohdasta — antoi ankaran määräyksen, ennenkuin ratsasti täältä, että kaikkien oli pysyteltävä sisällä, sillä mitättöminkin asia saattoi villitä kaupungin. Senvuoksi, herra de Tignonville, pyydän, suorastaan rukoilen teitä, — jatkoi hän yhä innokkaammin nähdessään toisen tekevän kieltävän liikkeen, — jäämään tänne, kunnes hän palaa.
— Ja vastaatteko, rouva, hengestäni?
Kreivitär epäröi, kalveten hetkeksi, mutta ainoastaan hetkeksi. Entä, jos hän petti itseään? Entä, jos hän toimitti entisen sulhasensa kuolemaan? Entä jos… mutta hänen epäröimisensä kesti vain hetken. Hänen velvollisuutensa oli selvä.
— Minä vastaan siitä, — sanoi hän kalpein huulin, — jos jäätte tänne. Ja pyydän, rukoilen hartaasti, sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsitte minua kohtaan, että jäätte tänne, lisäsi hän epätoivoisena nähdessään toisen aikovan kieltää.