— Muinoin! — liuskasi Tignonville kiihoittaen itseään halpamaiseen raivoon. — Sen rakkauden nimessä, jota muinoin tunsin! Sanokaa mieluummin sen rakkauden nimessä, jota tunnen, rouva, sillä minä en olekaan mikään naisellinen tuuliviiri, joka nai voittajan, menee ja tulee hänen käskyjensä mukaan! Näyttää siltä, että te, — jatkoi hän ivallisesti, — olette hyvin oppinut vaimon läksyn! Te tahtoisitte pitää minua pilkkananne, niinkuin silloin yöllä asettuessanne hänen ja minun välilleni! Tottelin teitä silloin, säästin häntä. Ja mitä hyötyä minulla siitä oli? Kahleet ja vankeutta! Ja mitä hyötyä minulla nyt siitä olisi? Samanlaista! Ei, rouva, — puhui hän katkerasti, yhtä paljon Carlatille ja muille huoneessa olijoille kuin entiselle morsiamelleen, — minä en muutu. Minä rakastin ja rakastan yhä vielä. Minä aioin lähteä ja lähdenkin. Jos kuolema vaanisi tuon oven takana, — hän osoitti ovea, — ja henkeni olisi täällä varmassa turvassa sen miehen vallassa, niin astuisin kynnyksen yli mieluummin kuin ottaisin henkeni lahjana hänen kädestään! — Ja raahaten La Tribeä mukanansa hän kiihkein elein syöksyi kreivittären ohi, avasi oven ja katosi viereiseen huoneeseen.
Kreivitär astui askeleen ikäänkuin seuratakseen häntä, ikäänkuin aikoisi suostutella häntä uusilla pyynnöillä. Mutta tuskin hän oli liikahtanut, kun kuuli huudon, joka pysäytti hänet. Askelten töminä ja kova huuto ja melu tuntui hyökyaaltona kohahtavan käytävää pitkin ja lähenevän huonetta, jossa hän oli, hirvittävän nopeasti. Pako oli tullut ilmi! Ehtisivätköhän karkurit livahtaa alhaalta ulos?
Joku koputti ovelle, painoi ovenripaa, työnsi ja hakkasi ovea. Mutta kreivitär ja kaikki huoneessa olijat olivat kiirehtineet ikkunain ääreen katselemaan.
Jos molemmat miehet eivät vielä olleet paenneet, niin ne varmasti joutuisivat kiinni. Mutta ei, kurkottaessaan ulos ikkunasta kreivitär näki ensiksi toisen ja sitten toisen pölyisen hahmon hyökkäävän ulos alapuolella olevasta ovesta ja kiirehtivän Ste. Croix-torilta ensimmäistä kadunkulmaa kohti. Mutta ennenkuin he ehtivät sinne, hyökkäsi talosta neljä takaa-ajajaa, joiden etunenässä juoksi Badelon harmaat kiharat liehumassa, ja katu kajahteli huudoista: »Pidättäkää hänet! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!»
Joku takaa-ajajista tai syrjäinen tahtoi lisätä hälinää ja ampui laukauksen ilmaan, ja samassa silmän räpäyksessä, ikäänkuin se olisi ollut merkkinä, vilisi tori ihmisiä, joita tulvi sinne kummastuttavan nopeasti, ja joltakin läheiseltä katolta — suuntaa oli mahdoton tarkalleen sanoa, — kuului ainakin tusinan väkipyssyn rätinä, hälyttäen koko kaupungin.
Kovaksi onneksi karkurit tapasivat jo ensi kadunkulmassa sulun. He kiirehtivät toista katua kohti, mutta sielläkin oli läpitunkematon ihmisryhmä, ja kääntyen he syöksyivät nyt torin poikki St. Mauriceen päin pyrkien sekaantumaan ihmisjoukkoon. Mutta takaa-ajajat pysyttelivät vimmatusti heidän kintereillään juosten kumoon milloin jonkun miehen, milloin lapsen, joka osui tielle, ja sitten Tignonville juostessaan erään markkinakojun ympäri kompastui naulaan ja kaatui La Triben törmätessä vuorostaan häneen ja kaatuessa myöskin. Kaikki neljä ratsumiestä hyökkäsivät saaliinsa kimppuun, tavoittivat heidät ja alkoivat raastaa heitä kiroillen ja sadatellen majataloon päin.
Kreivitär oli nähnyt tämän kaiken ikkunastaan, pidättänyt hengitystään heidän juostessaan ja sävähtänyt heidän langetessaan. — Nyt heidät saatiin kiinni! — mutisi hän, ja nyyhkytys oli tukahduttaa hänet. Hän puristi kätensä ristiin. — Jospa hän olisi seurannut neuvoani!
Mutta asia ei ollutkaan ratkaistu niin helposti kuin hän luuli. Hetki hetkeltä kasvava ihmisjoukko ei tiennyt mitään takaa-ajajista eikä karkureista. Päinvastoin alkoi kuulua huutoja, että ratsumiehet olivat hugenotteja ja että hugenotit olivat ruvenneet surmaamaan katolilaisia, ja kun niihin aikoihin ei pidetty mitään huhua mahdottomana ja tämä huhu oli sellainen, jota pantiin alinomaa liikkeelle, niin singahti ensiksi yksi kivi ja sitten toinen ja vielä kolmaskin. Eräs mies, jolla oli kädessään sauva, hyökkäsi esiin ja löi Badelonia hartioihin, kaksi tai kolme miestä tunkeutui ratsumiesten väliin alkaen ahdistaa heitä, ja jollei samassa hetkessä oli rynnännyt paikalle kolme Tavannesin seurueeseen kuuluvaa miestä ja uhaten roskajoukkoa keihäillään pakottanut sitä hetkiseksi peräytymään, olisi vangit vapautettu aivan majatalon oven edessä. Mutta nyt heidät raastettiin sisään ja portit paiskattiin kiinni ja salvattiin viime tingassa. Vielä hetkinen, ehkäpä vain sekunti, ja roskajoukko olisi saanut heidät käsiinsä. Sitten alkoi kivisade rätistä majatalon ulkoseinää vastaan, ja kesken roskajoukon yltyvää melua ja ulvontaa kajahti kaupungin ylitse raskaana ja mahtavana St. Mauricen suuren kellon jyminä.