Saumurin varamaaherra de Montsoreau melkein hypähti tuoliltaan pelkästä hämmästyksestä.
Mitä? Eikö mitään kirjeitä? — huudahti hän.
Kaikki neuvosmiehet tuijottivat. — Eikö mitään kirjeitä? — mutisivat he.
— Ei mitään kirjeitä? — toisti pormestari heikolla äänellä.
Kreivi Hannibal katseli hymyillen ympärilleen neuvospöydässä. Hän yksin pysyi tyynenä.
— Ei, sanoi hän. — Ei minulla ole mitään kirjeitä.
Herra de Montsoreau, joka vielä oli matkastaan tomuinen ja piti rintahaarniskaa, istui toisella kunniasijalla pöydän päässä ja rypisti otsaansa.
Mutta heitä kreivi, — sanoi hän, — minulla on kuninkaan veljeltä käsky yhteistoiminnassa teidän kanssanne panna toimeen hänen majesteettinsa tahto, ja minä käsitin asian niin, että te esiinnytte täällä kirjallisesti kuninkaan puolesta.
— Minulla oli kirjeitä, — vastasi kreivi Hannibal kylmäkiskoisesti, — mutta ne joutuivat matkalla hukkaan.
— Joutuivat hukkaan, niinkö? — huusi Montsoreau, joka ei uskonut korviaan, ja kaupungin vähäpätöisemmät arvohenkilöt, neuvosmiehet ja papit, jotka istuivat kummallakin puolen pöytää, tuijottivat suu auki. Tuommoinen oli käsittämätöntä! Uskomatonta! Hukata kuninkaan kirjeet! Oliko moista koskaan kuultu?