Niin, ne joutuivat minulta hukkaan. Kadotin ne, jos ymmärrätte sitä paremmin.
— Mutta nyt te laskette pilaa! — vastasi maaherra levottomasti liikahdellen tuolillaan. Kuvernööri oli kuuluisampi näppäryydestään kuin rohkeudestaan, ja kuten useimmat viekkaat miehet, oli hänkin nopea epäilemään ansaa. — Varmasti te puhutte leikkiä, herra kreivi. Hänen majesteettinsa kirjeitä ei hukata matkalla.
— Ei hukatakaan, kun ne sisältävät hänen majesteettinsa tahdon, — vastasi Tavannes hymyillen omituisesti.
— Te siis tarkoitatte…
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei ehtinyt vastata, sillä Bigot tuli sisään tuoden hänen makeisrasiansa, ja hän avasi sen ottaakseen jonkun luumun. Hän valitsi hyvän aikaa, mutta kukaan läsnäolijoista ei voinut hänen ilmeistään aavistaa, että rasian kannen sisäpuolella oli ilmoitus, pieni paperiliuska, jossa oli se uutinen, että Montsoreau oli jättänyt etukaupunkiin Saumurin portin ulkopuolelle viisikymmentä peitsimiestä paitsi niitä, jotka olivat julkisesti seuranneet häntä kaupunkiin. Tavannes luki ilmoituksen hitaasti, vaikka näytti valitsevan hedelmää.
— Mitäkö tarkoitan? — vastasi hän. — En mitään, herra de Montsoreau.
— Mutta…
— Paitsi että hänen majesteettinsa väliin havaitsee olevan varovaisinta antaa määräyksiä, joita ei ole tarkoitettu täytettäviksi. On olemassa asioita, jotka äkkiä pulpahtavat esille, — jatkoi Tavannes napauttaen rasiaa huolettomasti pöytään, — ja toisia, jotka eivät niin nopeasti ilmene, ja väliin ovat jälkimmäiset tärkeämpiä. Te, herra de Montsoreau, tiedätte varmaankin paremmin kuin minä, että Louvren pylväskäytävässä kuningas on toisenlainen kuin yksityishuoneissaan.
— Tiedän.
— Ja juuri siitä syystä…