— Te ette aio panna kirjeiden määräystä täytäntöön?
— Jos kirjeet olisivat vielä hallussani, niin panisin varmasti, ystäväni. Olisin niiden velvoittama. Mutta pidin hyvää huolta siitä, että ne hukkuivat, — jatkoi Tavannes avomielisesti. — Enhän minä ole hupsu.
— Hm!
— Joka tapauksessa, — jatkoi kreivi Hannibal huolettomin elein, — se on minun asiani. Jos te, herra de Montsoreau, olette halukas täyttämään saamanne määräyksen, vaikkei minulla ole kuninkaan kirjeitä, niin tehkää mielenne mukaan, mutta vasta sydänyön jälkeen…
Herra de Montsoreau hengitti raskaasti. — Ja miksi, — kysyi hän puoleksi yrmeästi ja mahtipontisesti, — vasta sydänyön jälkeen, herra kreivi?
— Oikeastaan vain sen vuoksi, ettei vähääkään epäiltäisi minulla olevan mitään tekemistä koko asian kanssa, — vastasi kreivi Hannibal ystävällisesti. — Siis sydänyön jälkeen voitte tehdä aivan kuten haluatte. Sydänyöhön asti pysymme, luvallanne, aivan rauhallisina.
Maaherra liikahteli epävarmana tuolillaan. Tavannes oli viekkaasti herättänyt hänessä sen pelon, ettei hän saisikaan käskyn täyttämisestä mitään tunnustusta, ja tämä pelko taisteli ylivallasta hänen ahneutensa ja itserakkaan tärkeytensä tunnon kanssa. Hän oli oikeastaan viekas eikä rohkea ja tiesi sellaista tapahtuneen. Siinä synkkänä pohtiessa näitä asioita heräsi hänen mielessään muuan sensuuntainen tuuma, että sopisi menetellä ankarasti yhden tai parin henkilön kanssa, mutta muuten ottaa hugenoteilta runsaat lunnaat, jollainen menettely näkyi tuottavan myös suuria etuja Angersille. Se sopi hänelle itselleenkin hyvin, sillä silloin hän voisi puolustautua kummassakin tapauksessa, ja se täyttäisi hänen taskunsa hienommalla tavalla kuin julkinen ryöstö. Toiselta puolen hän joutui loukkaamaan veljeään ja kiihkokatolisen suunnan kannattajia, joiden kanssa hän tavallisesti oli yhteistoiminnassa. He odottivat hänen panevan jyrkän vastalauseen. He odottivat hänen selittävän kantansa ja…
Kreivi Hannibalin tuima ääni keskeytti hänen ajatuksensa, ja tässä äänessä oli uhkaava sävy. — Missä teidän veljenne on? — kysyi hän, nähtävästi vasta nyt huomattuaan hengenmiehen olevan poissa. — Juuri Herran sijaisen tulisi ennen muita olla täällä! — jatkoi hän nojaten eteenpäin ja silmäillen pöydän ympäri. Hänen ilmeensä ennusti myrskyä.
Lescot kiemurteli tämän katseen alla; Thuriot kalpeni ja alkoi vapista.
Vihdoin eräs St. Maurice-kirkon papeista rohkeni vastata.
— Hänen ylhäisyytensä pyysi, herra kreivi, — uskalsi tämä huomauttaa, — että soisitte hänelle anteeksi. Hänen velvollisuutensa…