— Onko hän sairas?
— Hän…
— Onko hän sairas, kuuletteko? — jyrisi Tavannes. Ja kaikkien väistäessä hänen silmiensä salamoita ei yksikään tiennyt, mikä oli nostattanut tämän äkillisen rajuilman. Mutta ovensuussa seisova Bigot tiesi ja kun hänellä oli yhtä tarkka kuulo kuin hänen isännälläänkin, oli hän kuullut kaukaisen laukauksen. — Jos hän ei ole sairas, — jatkoi Tavannes nousten ja katseli ympärilleen ja etsien heidän kasvoiltaan syyllisyyden ilmettä, — ja jos täällä pelataan väärää peliä ja hän sitä pelaa, niin ei piispan oma käsikään voi häntä pelastaa. Kautta taivaan, se ei onnistu! Eikä teidänkään kätenne, — jatkoi hän katsoen säihkyvin silmin Montsoreauta. — Eikä teidän herranne käsi!
Maaherra hypähti pystyyn. — Herra kreivi, -— änkytti hän, — en käsitä tällaista puhetapaa. Enkä teidän kiivauttanne, olkoon se sitten todellista taikka teeskenneltyä. Sanon vain, että jos täällä harjoitetaan petosta…
— Jos, — tiuskaisi Tavannes. — Joka tapauksessa, jos sellaista harjoitetaan, on täällä myöskin hirsipuita. Ja minä näen monta kaulaa. — lisäsi hän kumartuen eteenpäin. — Monta kaulaa! Älköön yksikään poistuko tämän pöydän äärestä, ennenkuin palaan! — huusi hän sitten leimuavin silmin, — taikka hän joutuu tekemisiin minun kanssani. Ei, — jatkoi hän vaihtaen äkkiä äänensävyä, sillä hänen luontainen varovaisuutensa, joka ei koskaan jättänyt häntä kokonaan, ja ehkä myöskin muisto toisen viidestäkymmenestä peitsimiehestä pakottivat hänet rauhoittumaan kesken raivoaan, — minä kiivastun. En tarkoita teitä, herra de Montsoreau. Ratsastakaa minne haluatte! Ratsastakaa minun kanssani, jos teitä haluttaa, ja siitä olen teille kiitollinen. Mutta muistakaa, että sydänyöhön asti on Angers minun!
Hän puhui yhä noustessaan pöydästä ja jättäen kaikki tuijottamaan jälkeensä harppasi huoneen poikki. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle ja katsahti taaksensa, sitten helisevin kannuksin astui kiviportaita alas. Hänen ratsunsa ja miehensä odottivat häntä, mutta hän pysähtyi, jalka jo jalustimella, vaihtaakseen pari sanaa Bigotin kanssa.
— Niinkö asiat ovat? — ärähti hän.
Normandialainen ei vastannut, vaan viittasi Ste. Croix-toria kohti, josta päin satunnainen laukaus kuului vastaukseksi.
Niihin aikoihin olivat Angersin kadut kapeita ja mutkikkaita, korkeiden puutalojen pimentämiä ja kauppakojujen täyttämiä, eikä Tavannes voinut vanhalta kaupungintalolta, jota ei nykyään enää käytetä, nähdä mainittua toria. Mutta sen voi helposti auttaa. Hän iski kannukset hevosen kylkeen ja kiiti kymmenen ratsumiehensä seuraamana katua pitkin, niin että kopisi. Ihmisryhmät, jotka kiiruhtivat samaan suuntaan, hyökkäsivät säikähtyneinä seinävierille taikka pelastuivat porttikäytäviin. Hän saavutti heidät ja oli kohta jo heidän ohitsensa. Vielä sata askelta, ja hän pääsi torille.
Mutta silloin hän huomasi, mikä oli esteenä, ja raivosta huudahtaen hän heti pysäytti hevosensa. Kapeassa solassa vaappui häntä vastaan suuri musta lippu, jota kannettiin kahden tangon välissä. Se liikkui etumaisena tummassa pappiskulkueessa, joka kirkon palvelijoiden ja uskovaisten lisäämänä täytti kadun leveyden seinästä seinään. He veisasivat jotakin katumusvirttä, mutta eivät niin äänekkäästi, että heidän takaansa torilta kuuluva melu olisi siihen hukkunut.