He eivät tehneet tilaa, ja kreivi Hannibal kiroili vimmoissaan epäillen petosta. Mutta hän ei ollut typerä, ja jos hänellä olisi tällä hetkellä ollut vähänkin miettimisaikaa, olisi hän varmasti pyrkinyt toiselle kadulle. Hänen epäröidessään juoksi onnettomuudeksi esille joukosta mies varoittaakseen häntä ja tarttui ohjaksiin, ja Tavannes, joka käsitti väärin hänen aikeensa, menetti malttinsa. Hän iski miehen maahan ja ratsasti huolettomasti suinpäin keskelle kulkuetta, huutaen mustiin kauhtanoihin puetuille olennoille, että heidän tuli väistyä. Silloin viilsi ilmaa huuto, ei, vaan kauhun kiljahdus, ja silmänräpäyksessä oli tapahtunut onnettomuus. Liian myöhään Tavannes huomasi, että kulkue kantoi kunniakatosta ja ehtoollisleipää, liian myöhään, sillä piispan sijainen, johon hänen ratsunsa oli törmännyt, putosi kiljahtaen sen kavioiden alle, ja pyhät astiat vierivät hänen käsistään lokaan.
Silloin Tavannes käsitti, mitä oli tehnyt. Ennenkuin hänen ratsunsa rautakaviot uudelleen iskivät maahan, olivat hänen kasvonsa — hänenkin — kalvenneet. Mutta hän tiesi myös, että jos hän nyt epäröisi tai pysähtyisi, repisi kansanjoukko hänet kappaleiksi, sillä hänen ratsumiehensä, jotka olivat nähneet sen, mitä lippu oli häneltä peittänyt, eivät olleet seuranneet häntä, ja hän oli yksin huitovien nyrkkien ja aseiden keskellä. Hän ei epäröinyt hetkeäkään. Vetäen esille pistolin hän kannusti eteenpäin, ja hevonen syöksähti hurjasti kirkuvien pappien joukkoon, ja vaikka ainakin sata kättä, kirkonpalvelijain ja keropäiden munkkien, kurotti hänen ohjaksiinsa tai kävi käsiksi hänen saappaisiinsa, pääsi hän kuitenkin heistä eroon. Ja samalla häneen jäi muisto eräistä kasvoista, jotka hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt ihmisjoukossa ja kerran nähtyään aina muisti, isä Pezelayn kalmankalpeat, ilkeät, arven runtelemat ja katalasta voitonriemusta vääristyneet kasvot.
Hänen takanaan kaikui jyrinänä huuto: »Pyhänhäväistys, pyhänhäväistys!» ja väkeä alkoi kokoontua. Hänen edessään majatalon ovella mellastava kansanjoukko ei ollut niin sankka, ja tietämättä siitä, mitä kapealla kadulla oli tapahtunut, he antoivat hänelle tietä, rohkeimmatkin säikähtäen ilmettä hänen kasvoillaan. Muutamat, jotka seisoivat lähinnä majataloa ja olivat alkaneet pommittaa ikkunoita kivillä ja hakata ovia, sinne kun Badelon minuuttia aikaisemmin oli vankeinensa perääntynyt, luulivat hänen ratsumiestensä tulevan perästä, ja hajaantuivat pakoon. Mutta hän tiesi vielä paremmin kuin he, että aika oli täpärällä, ja ohjasi ratsunsa portin eteen ja jyskytti sitä potkien, mutta samalla oli pistolia pitävä käsi suunnattuna toria ja tuomiokirkkoa kohti, jolta taholta hän odotti jotakin merkillistä.
Ja se tulikin, aivan äkkiä, käden käänteessä! Kalmankalpea munkki, silmät raivosta hehkuen, ilmestyi väkijoukon keskelle, pysähtyi, repäisi vaatteensa kaikkien nähden ja kumartuen heitti tomua päänsä päälle. Toinen ja kolmas seurasi hänen esimerkkiään, ja sitten kajahti tuhannesta kurkusta huuto: »Pyhänhäväistys!» munkkien rynnätessä hurjina sinne tänne ja kiljuen kertoessa tapahtumasta ja pappien kieltäessä Angersilta kaikki sakramentit, kunnes se puhdistuisi tästä synnistä.
Kreivi Hannibal oli päässyt pelastumaan suuren portin taakse aivan viime tingassa. Portti oli avattu ajoissa. Mutta kukaan ei tiennyt paremmin kuin hän, että Angersissa ei ollut niin paksua porttia eikä sellaista muuria, joka olisi voinut suojella häntä montakaan tuntia tältä myrskyltä, kun hän sen kerran oli päästänyt riehumaan.
XXXI.
PAKO ANGERSISTA.
Mutta se vain yllytti paholaista tässä miehessä ynnä tietoisuus siitä, että hänen oli syyttäminen omaa huimapäisyyttään tästä pulasta. Hän katsoi kauhistuneita ihmisiä, jotka levottomina ulkoa kuuluvasta metelistä olivat kokoontuneet pihalle kuiskaillen ja käsiään väännellen, ja hänen ilmeensä oli niin synkkä ja uhkaava, että ihmiset häntä säikähtäen unohtivat muun pelkonsa ja lähinnä seisovat väistivät häntä. Milloin tahansa muulloin, jos hän olisi näissä oloissa palannut, he olisivat kiirehtineet kyselemään häneltä, mikä nyt oli hätänä, alkoiko kaupungissa olla levotonta, ja missä Bigot miehineen oli, mutta kreivi Hannibalin katse tukahutti kaiken uteliaisuuden. Kun hän huusi satulastaan: — Tuokaa isäntä tänne! — käytiin tämä vapiseva mies hakemassa, tuotiin pihalle ja tyrkättiin esiin miltei ilman ainoatakaan sanaa.
— Onko talossanne takaporttia? — kysyi Tavannes ihmisjoukon kurottaessa päitään kuullakseen, mitä hän sanoi.
— On, teidän ylhäisyytenne, — sammalsi mies.